Avatuista ovista

 

Opin lukemaan Aku Ankan kultaisen aapisen seurassa. Vielä nytkin, isoäiti-ikäisenä, tuon Tammen kultaisen kirjan viimeisen sivun sanat kutkuttavat sisälläni kuin salaperäinen ennustus. Näin siellä luvataan:  ”Nyt kun tunnet kaikki aakkoset, opit jo varmaan ihan itse lukemaan. Silloin avautuvat sinulle Satumaan portit.”

Ja toden totta, Satumaan portit ovat minulle auenneet, aivan apposen ammolleen! Tuskin niin vanhaksi tulen koskaan, etteivätkö sadut ja tarinat ja niiden maailma minua kiehtoisi.

OM neliöb 29.3-11.4. MJa

Mutta sitten on niitä toisenlaisia ovia, niitä aikuisten maailman ovia, jotka toimivat vähän eri tavalla.

Niihinkin liittyy meidän mielessämme ennustuksia ja lupauksia. Kuten tämä: Kun Jumala sulkee yhden oven, hän avaa toisen. Näinhän meillä on tapana sanoa.

Olemme kaikki kuulleet onnellisia kertomuksia ja menestystarinoita siitä, miten jollekin on käynyt juuri näin. Ajatus toisesta ovesta, joka aukeaa, rohkaisee meitä silloin, kun näemme yhden oven loksahtavan edessämme kiinni.

Tottakai minäkin toivon, että minulle kävisi aina näin onnellisesti. Mutta koska olen tunnustautunut Jeesuksen seuraajaksi, en voi olla miettimättä sitä, miten meidän Herrallemme kävikään. Häneltäkin suljettiin yksi ovi, mutta se toinen ovi, joka sitten avattiin, ei ollutkaan niin kauhean kiva. Getsemanessa hän rukoili Isää pyytäen: Isä, anna tämän maljan mennä minun ohitseni. Mutta tapahtukoon sinun tahtosi.”

Malja ei mennyt ohi, ja sen mahdollisuuden ovi sulkeutui. Toinen ovi avautui, ja siitä Jeesus kuuliaisena Poikana astui Golgatalle ja sen keskimmäiselle ristille. Meidän onneksemme. Ei, vaan  vielä paljon, paljon enemmän: meidän iankaikkiseksi onneksemme ja autuudeksemme!

Oma elämäni on pieni verrattuna Vapahtajamme elämään, meitä kahta ei mitenkään voi verrata toisiimme. Mutta joskus minunkin elämässäni voi tapahtua jotakin samantapaista. Ovi, jonka toivoisin avautuvan, ei aukeakaan. Eikä sen oven takaa, joka lopulta aukeaa, löydykään sitä mitä olisin toivonut ja odottanut. Ja ikävintä on se, että tuo ovi ei aina suinkaan ole pyöröovi, jonka kautta voisin pyörähtää kannoillani ja palata sinne mistä tulin.

Miten tällaisiin tilanteisiin pitäisi suhtautua? Masentua ja lannistua? Suuttua ja raivota? Katkeroitua ja menettää toivonsa?

Vai voisiko valita tehdä niin, että ei jääkään murjottamaan sen oven taakse, joka ei koskaan auennut, vaan astuu siitä ovesta, joka avataan? Ehkä sen takaa aukeaa taas toinen ovi. Ja vaikka ei aukeaisikaan, niin kun jatkaa sinnikkäästi matkaa, päivä päivältä tulee lähemmäksi sitä ovea, joka varmasti aukeaa, minullekin. Sillä kerran saan, Pietarin kirjeen sanoin, ”avatuista ovista vapaasti astua meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen iankaikkiseen valtakuntaan”.

Ja kun sitten olen astunut sisään tuosta ihan viimeisestä ovesta, kenties saan katsoa taaksepäin ja nähdä kaikki elämäni ovet: ne, jotka ovat avautuneet, ja ne, jotka pysyivät edessäni suljettuina.  Ja myös ne pari pyöröovea, jotka Isä hyvyydessään on matkalleni suonut.

Kun niitä kaikkia katselen, alan ymmärtää, että tännehän ne minut lopulta toivat. Tänne minua niiden kautta johdatettiin.

Kumarran pääni Jumalan suuren salaisuuden edessä, kun totuus avautuu minulle: kaikki nuo ovet, avoimet ja suljetut, loppujen lopuksi kaikki ne yhdessä vaikuttivat minun parhaakseni.