Asiat eivät olleet paremmin ennen

 

Konservatiivisuuteen taipuvalla kristityllä on vaarana tehdä menneisyydestä ihannekuva, joka ei vastaa todellisuutta. Evankelisluterilaisen kirkon jatkuva jäsenmäärän lasku ja kristinuskon yhteiskunnallisen aseman muutos tekevät tästä vaarasta hyvin houkuttelevan. On helppo haikailla niihin aikoihin, kun lähes kaikki ihmiset kuuluivat kirkkoon ja Suomessa vallitsi yhtenäiskulttuuri, jossa arvokysymyksistä ei ollut samanlaista jatkuvaa kiistaa kuin tänään. On suuri kiusaus ajatella, että silloin olivat kaikki asiat paremmin.

Tätä kiusausta vahvistaa se seikka, että nykyaikana vallitsee usein suuri halveksunta juuri noita aikoja kohtaan. Aikaamme voikin luonnehtia eräänlaiseksi kollektiiviseksi muistinmenetykseksi, jolloin ihmiset yleisesti haluavat katkaista suhteensa menneisyyteen. Isiemme kulttuuri, arvot, uskonto ja traditio nähdään taakkana, josta halutaan kaikin voimin eroon. Vallalla on kummallinen itseinho, jossa omaa kulttuuria ja omia arvoja väheksytään. Freudilaisittain voisi todeta, että länsimaisissa yhteiskunnissa tehdään ikään kuin kollektiivista isänmurhaa. Kristinusko on tässä prosessissa usein ensimmäinen asia, jonka kimppuun hyökätään.

Jalohaukat vko 3 SMy

Tässä tilanteessa kristitty omaksuu helposti konservatiivisen asenteen, jossa hän haluaa puolustaa niitä arvokkaita asioita, joita olemme edeltäviltä sukupolvilta saaneet. Kristittyinähän aivan oikein tunnustamme, että kristinusko ei ole mikään tuore keksintö, vaan olemme saaneet sen aikaisemmilta sukupolvilta ja haluamme välittää sen alkuperäisessä muodossaan eteenpäin seuraaville sukupolville. Emme ole siis pelkästään nykyajan armoilla, vaan elämme osana isoa sukupolvien välistä ketjua, jonka tehtävänä on viedä viestiä Kristuksesta eteenpäin ajasta aikaan. Niin kuin englantilainen kirjailija G. K. Chesterton toteaa: ”Traditio tarkoittaa äänioikeuden antamista kaikista huomaamattomimmalle ihmisryhmälle: esi-isillemme. Se on kuolleiden demokratiaa.” Kristittyinä näemme, että myös meitä edeltävien ihmisten mielipiteillä ja työllä oli jotain arvoa.

Helposti kuitenkin käy niin, että kristillisyydestä tulee ikään kuin eräänlainen progressiivisen ideologian antiteesi. Progressiivisen ideologian omaksunut siis ajattelee, että asiat menevät paremmiksi koko ajan ja lähes kaikki muutos historiassa on muutosta parempaan suuntaan. Lopulta ihminen löytää itse ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa ja rakentaa kultakauden tai paratiisin maan päälle. Kristinuskon näkökulmasta tässä on pelastusopillinen ongelma: ihminen ei voi nimittäin itse pelastaa itseään. Tarvitaan aina Jumalan armoa. Siksi progressiivinen ideologia on eräänlaista kätkettyä pelagiolaista harhaoppia, joka siis opettaa, että ihminen pystyy omasta tahdostaan ja omista voimistaan – ilman jumalallista apua – tulemaan moraalisesti täydelliseksi.

Siksi konservatiivi voi tehdä tämän seurauksena täysin päinvastaisen väärän johtopäätöksen. Kulta-aikaa tai paratiisia ei sijoitetakaan tulevaisuuteen, vaan menneisyyteen: johonkin tiettyyn historialliseen hetkeen maan päällä. Ajatellaan, että siitä on sitten tultu taaksepäin. Joku haaveilee paluusta 80-luvun tilanteeseen. Toinen 60-luvun herätysten aikaan. Yhdelle ihanne olisi 1800-luvun suurten herätysten ajat. Ehkä joku mielii takaisin reformaation aikaan 1500-luvulle. Moni haluaisi palata alkukirkon aikaan ja elvyttää alkukirkon käytänteet ja näkee sen jonkinlaisena turmeltumattomana täydellisenä tilana. Onpa vastaani tullut ihminen, joka haaveili Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan henkiin herättämisestä ja Habsburgien keisarisuvun nostamisesta jälleen valtaistuimelle. Tämän hän näki kristinuskolle ihanteellisena poliittisena järjestelmänä.

Tällöin unohdetaan, että syntiinlankeemus on totta kaikkina aikoina ihmiskunnan historiassa. Ei ole aikakautta, jolloin ihminen olisi lähtökohtaisesti jotenkin vähemmän syntinen tai kamppailisi vähemmän synnin kanssa kuin toisina aikakausina. Siksi ihmiskunnan kultakauden sijoittaminen tänne maan päälle mihin tahansa ihmiskunnan historian vaiheeseen on virhe. Se ei ole ollut joskus, se ei ole nyt, eikä sitä tule tulevaisuudessakaan. Rauhan valtakunta tulee kristillisen uskon mukaan tietenkin lopulta voimaan, mutta sitä ei saada aikaan inhimillisin voimin eikä se tule lopullisesti ennen kuin kaikki paha on saanut tuomionsa ja historia päätöksensä.

Kaikkina aikoina kristillinen kirkko on ollut maallisten valtojen ja ideologioiden puristuksessa. Kaikkina aikoina Jumalalle uskollisten joukko on ollut pieni jäännös. Näin oli jo Vanhassa testamentissa. Eikä alkukirkon aikakaan ollut yhtään helpompaa aikaa. Kristittyjen määrä oli pieni ja tulevaisuus näytti epävarmalta Rooman valtakunnan keskellä. Ei edes se ajanjakso, kun Jeesus itse vaelsi maan päällä, ole välttämättä mikään ihannekuva. Jeesushan itse sanoo apostoli Tuomaalle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20:29). Kirkossa saamme siis sanan ja sakramenttien kautta tietyllä tavalla nyt jopa enemmän kuin silloin kun Kristus vaelsi maan päällä. Silloin hän oli vain yhdessä paikassa, nyt hän on kohdattavissa kaikkialla ja kun uskomme häneen, vaikka emme häntä näe, olemme jopa autuaampia kuin apostolit, jotka näkivät hänet.

Moni saattaa ajatella keskiajan kristinuskon valtakaudeksi, jolloin lähes kaikki olivat kristittyjä ja kristinuskolla meni muutenkin kaikin puolin hyvin. Tämä kuva on kuitenkin myöhempi valistushenkinen sepitelmä, jossa keskiaika on haluttu esittää jonkinlaisena pimeänä aikana, jolloin tyhmät ihmiset olivat sokeasti kristittyjä ja kirkko kontrolloi kaikkea. Historioitsija Rodney Stark on kuvannut hyvin karusti keskiajan kristillisyyttä kirjassaan The Triumph of Christianity. Hänen mukaansa silloin suurin osa ihmisistä ei käynyt juuri koskaan kirkossa ja jos kävivät, se oli ongelma, sillä he eivät osanneet käyttäytyä siellä. Muutenkin elettiin nykymittareilla hyvin sivistymättömästi. Ihmiset etenkin maaseudulla eivät tienneet juuri mitään kristinuskosta. Papit eivät juuri olleet sen parempia. Tämä yleinen turmelus levisi jopa kirkon ylimmille tasoille, paaveihin asti.

Stark on tallentanut joitakin hupaisia esimerkkejä keskiajan kirkollisesta elämästä. Esimerkiksi Nassausta kerrotaan, että ne, jotka tulivat jumalanpalvelukseen, olivat yleensä humalassa ja nukkuivat saarnan ajan, paitsi joskus tipahtivat penkeiltä pitäen suurta kolinaa tai naiset tiputtivat vauvansa maahan. Hampurista on puolestaan teksti, jonka mukaan väki teki säädyttömiä eleitä niitä seurakunnan jäseniä kohtaan, jotka halusivat laulaa virsiä. Leipzigistä raportoitiin, että ihmiset pelaavat korttia, kun pastori saarnaa ja usein pilkkaavat ja imitoivat häntä julmasti hänen edessään, kiroillen ja pilkaten Jumalaa. Huliganismi ja tappelut ovat yleisiä. Yorkin arkkipiispa vastusti 1367 markkinoiden pitämistä kirkossa sisällä sunnuntaisin. Ihmiset käyttivät kirkkoa lähinnä viljan ja karjan säilytykseen ja markkinapäiviin sisätiloissa. Espanjassa ihmiset, jotka olivat saaneet uskonnollisia näkyjä, eivät tienneet yhtään kymmenestä käskystä, ei edes sitä, että murha on synti. William Tyndale valitti 1530-luvulla, että Englannissa juuri kukaan papeista ei osaa Isä meidän -rukousta. Roomassa 15 prosenttia aikuisista naisista oli rekisteröitynyt prostituoiduiksi. Erasmus Rotterdamilainen valitti Lutherin aikaan, että monet luostarit eroavat vain vähän julkisista ilotaloista. Paavin edustaja Ambrogio Traversari raportoi 1400-luvulla, että yksi luostari Toscanassa oli avoimesti ilotalo. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Samalla tavoin Martti Luther valittaa Vähä katekismuksen esipuheessaan 1530-luvulla: ”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan. Kaikkien heidän kuitenkin pitäisi olla kristittyjä, kastettuja ja pyhän ehtoollisen sakramentin nauttijoita, vaikka eivät osaa Isä meidän -rukousta, uskontunnustusta eivätkä kymmentä käskyä. He antavat elämänsä kulua niin kuin tyhmän karjan ja järjettömien sikojen elämä kuluu.” Lutherin ajastakin on siis ihan turha tehdä mitään kristillisen elämän kultakautta, pikemminkin päinvastoin.

Myös 1800-luvulla nykymuotoisten herätysliikkeiden perustajat olivat ihan yhtä lailla ongelmissa kirkon ja valtion kanssa kuin herätysliikkeet tänäänkin. Vaikka siis silloin periaatteessa elettiin yhteiskunnassa, jossa kaikkien oli pakko kuulua kirkkoon. Ulkoinen pakko ei ole mikään tae kristillisyydestä. Voi olla, että eivät ihmiset silloinkaan olleet sen uskonnollisempia kuin nykyisenä maallistuneeksi miellettynä aikana. Tätä on tietenkin vaikea osoittaa todeksi, koska silloin ei tehty kyselytutkimuksia eikä kirkon nelivuotiskertomuksia.

Joka tapauksessa kristinusko on aina ollut haastettuna ja sillä on aina ongelmia. Haasteet ja ongelmat vain vaihtuvat aikakaudesta toiseen. Jumalan ihmeellisen johdatuksen kautta se on kuitenkin selvinnyt tähän päivään ja tulee selviämään maailman loppuun asti. Niinhän Jeesus lupasi. Meidän ei siksi pidä liikaa synkistellä nykyhetkeä ja haaveilla paluusta menneeseen. Tiedämme, että Jumalalla on lopulta myös tulevaisuuden avaimet käsissään. Siksi meillä ei viime kädessä ole mitään hätää. Rakentakaamme vain rohkeasti kristillistä tulevaisuutta, vaikka tilanne näyttäisi jonain tiettynä hetkenä kuinka pahalta tai toivottomalta tahansa.

Augustinus sanookin: ”Ihmiset sanovat jatkuvasti, että on vaikeat ajat ja pahat ajat. Mutta olkoon meidän elämämme hyvää, niin ajastammekin tulee hyvää. Me teemme aikamme: sellaisia kuin me olemme, ovat ajat.” Näin Augustinus kirjoitti, kun Länsi-Rooman valtakunta oli luhistumaisillaan ja koko sen ajan suurin korkeakulttuuri oli romahtamassa. Ehkä tässä on tarpeellinen näköala myös meidän päiviimme.

Raamatussa Saarnaaja, joka oli hankkinut kaiken inhimillisesti kuviteltavan viisauden itselleen, sanoo ehkä juuri näistä syistä seuraavasti: ”Älä kysele, miksi asiat ennen olivat paremmin kuin nyt, sillä et sinä viisauttasi sitä kysy.” (Saarn. 7:10)