Kun luin Kirkkohallituksen päätöksestä jättää Kansanlähetys ja Evankeliumiyhdistys ilman virallista kirkkokolehtia vuonna 2027, puhkesin itkuun. Syy: olen itse käynyt Ugandan pakolaisleireillä tapaamassa Etelä-Sudanin pakolaisia. Leirit ovat täynnä nuoria ihmisiä, jotka haluaisivat hartaasti käydä koulua. Ja nyt kirkkohallitus on suuressa viisaudessaan evännyt SLEY:ltä kolehtitulot, joilla se olisi voinut järjestää koulutusta sadoille pakolaislapsille ja nuorille. Miten kukaan kristityksi itseään nimittävä ihminen voi toimia tuolla tavalla?
Lainaan tähän jutun, jonka lähetin Sanansaattaja-lehteen viime vuonna (Lukijan kynästä).
Harvoin olen viime aikoina ilahtunut niin paljon kuin kuullessani, että SLEY on päättänyt ryhtyä satsaamaan eteläsudanilaisten lasten ja nuorten koulutukseen Ugandan pakolaisleireillä. Olen nimittäin itse käynyt noilla leireillä ja nähnyt tilanteen omin silmin. YK koettaa kyllä pyörittää siellä kouluja, mutta lapsia on aivan liikaa yhdelle opettajalle, opetus on tehotonta ja materiaalia olemattoman vähän.
Afrikkalaiset nuoret ovat uskomattoman opinhaluisia. He totta tosiaan tajuavat sivistyksen arvon. Sitä paitsi noilla leireillä on lukemattomia nuoria, joilla ei ole edes vanhempia pitämässä heistä huolta. Kun terroristit hyökkäsivät heidän kyliinsä Etelä-Sudanissa ja alkoivat ampua joka suuntaan, jäivät henkiin vain ne, jotka pystyivät juoksemaan salamannopeasti viidakkoon. Toisin sanoen murrosikäiset pojat ja tytöt. Sen jälkeen noiden orpojen piti etsiytyä omin nokkineen rajan yli Ugandan puolelle, mikä ei sekään ollut mikään helppo homma. Mitä nuo ihmistaimet ovat elämässään jo kokeneet, sen tietää Herra yksin.
Godwill, Mike ja Joel
Kerronpa teille yhden esimerkin. Olimme SLEY:n lähettien kanssa pitäneet ilosanomapiirikursseja ja muutakin Raamatun opetusta monella leirillä, ja nyt oli vuorossa Lamwo. Koulutuksen jälkeen pidettiin hyvästelytilaisuus ja lahjojen jako. Jokainen perhekunta sai oman saippuatangon; SLEY:n lähetit olivat näet ostaneet niitä runsain määrin juuri tätä tarkoitusta varten.
Lahjat loppuivat kuitenkin kesken; viimeisenä jonossa seisoneet kolme poikaa jäivät ilman saippuaansa. Arvasin, että he olivat juuri niitä isättömiä ja äidittömiä nuoria, ja menin juttelemaan heidän kanssaan. Niin, ei pojilla tosiaankaan ollut vanhempia. Nimeltään he olivat Godwill, viisitoista vuotta, ja Mike & Joel, kolmetoista. Kovin oli reikäinen yhden pojan t-paita.
Olisin halunnut tehdä jotain noiden sympaattisten nuorten hyväksi, mutta olimme juuri lähdössä Lamwosta pois. ”Mitä te toivoisitte kaikkein eniten saavanne?” kysyin pojilta. Vastaus tuli kuin kaapin hyllyltä: ”Knowlegde, tietoa!” Kunnolliseen kouluun he halusivat päästä, ja olivat kyllä niin fiksun näköisiä, että olisivat varmasti siellä pärjänneetkin. Niine hyvineni minun piti kuitenkin jättää nuo pojat leirilleen. Kyynelet pyrkivät silmiini ja sydämestä nousi rukous: ”Oi Herra, auta sinä heitä!”
Ajelimme Guluun, missä lähetit asuvat. Sain torilta ostetuksi kullekin kolmelle pojalle t-paidan, shortsit ja varvastossut ynnä sitä arvokasta saippuaa. Sen lisäksi löysin katolisen kirkon kaupasta kaksi heimokielistä Uutta testamenttia ja vielä englanninkielisen Study Bible’n, hinta yhteensä vain 15 euroa. Ne kirjat lisäsin onnellisena pojille lähtevään laukkuun, jonka lähetit olivat luvanneet heille toimittaa käydessään Lamwossa seuraavan kerran.
Mitähän noille nyt jo nuoriksi aikuisiksi kasvaneille pojille kuulunee? En ole voinut koskaan heitä unohtaa. Mutta Ugandan pakolaisleirit ovat täynnä heidän kaltaisiaan opinhaluisia lapsia ja nuoria. En voi muuta kuin toivoa sydämestäni, että joka ikinen SLEY:n ystävä osallistuisi varoillaan tähän projektiin. Kuvittelepa vain, että joku sinun lapsistasi tai lapsenlapsistasi eläisi ilman mitään tulevaisuuden toivoa jollain pakolaisleirillä…”
Näin siis kirjoitin viime vuonna Sanansaattajaan. Ja kun nyt sain kuulla, että näiden pakolaislasten ja nuorten koulutukseen tarkoitetut kolehtivarat oli SLEY:ltä evätty, puhkesin itkuun. Varokaa vain, SLEY:tä ja KL:aa vastaan äänestäneet kirkkohallituksen jäsenet, ettei Jeesus sano teille viimeisenä päivänä: ”Kaiken, minkä jätitte tekemättä näille minun vähimmille veljilleni, sen te jätitte tekemättä minulle.”
