Helluntaikirkko: ”Seuraamme kehitystä mielenkiinnolla” – Johtaja Kauko Uusila vertailee kirkon ja helluntaiseurakuntien käsitystä naisten pappeudesta

 
 

Yksi kriittinen kysymys nykyisissä kirkon herätyskristillisissä yhteisöissä on se, että vaikka ne kantavat vahvaa luterilaista identiteettiä, jo varsin moni niiden jäsenistä on eronnut kirkosta. Yhteisöjen omien tutkimusten mukaan jopa 20 prosenttia toimintaan osallistuvista olisi kirkon ulkopuolella – joukossa toki myös niitä, jotka ovat löytäneet tiensä kirkon herätyskristittyjen yhteyteen muista yhteisöistä. Kuva Sleyn Evankeliumijuhlilta kesäkuulta. (Martti Pyykönen / Sanansaattaja)

Suomen Helluntaikirkon johtaja Kauko Uusila kertoo seuraavansa Kirkkokansa-yhteisön muodostumista ja kirkon konservatiivien välien tiivistymistä mielenkiinnolla.
– Haluan suhtautua tähän avoimesti ja kunnioittavasti. Kristillisten yhteisöjen ja järjestöjen verkostoituminen on sinänsä myönteinen asia. Minusta on kuitenkin tärkeää, ettei kristittyjen yhteys rakennu ensisijaisesti yhteisen vastakkainasettelun varaan, vaan sen varaan, mikä yhdistää meitä Kristuksessa.

– Toivon, että tämä kehitys voi osaltaan vahvistaa kristillistä todistusta Suomessa ja edistää rakentavaa vuoropuhelua eri kristillisten yhteisöjen välillä, Uusila sanoo.

Miten luterilaisten keskustelu naisten pappeudesta rinnastuu helluntaiseurakuntien keskusteluun, vai rinnastuuko?
– Mielestäni on tärkeää tunnistaa, että kysymykset eivät ole täysin rinnastettavissa toisiinsa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa kysymys naisten pappeudesta liittyy erityisesti pappisviran teologiseen ymmärtämiseen, kirkon virkaan.

”En näe, että luterilainen virkakäsitys sellaisenaan muodostaisi estettä yhteistyölle.”

– Helluntailaisessa seurakuntakäsityksessä lähtökohta on toisenlainen. Seurakunta ymmärretään Kristukseen uskovien yhteisönä, jossa Pyhä Henki jakaa armolahjoja ja kutsuu ihmisiä erilaisiin palvelutehtäviin. Minusta on tärkeää, että suhtaudumme näihin asioihin tunnustaen toistemme erilaiset lähtökohdat, Uusila sanoo.

Onko kirkon konservatiivien virkakäsityksellä vaikutusta mahdolliseen yhteistyöhön helluntaiseurakuntien kanssa?
– En näe, että luterilainen virkakäsitys sellaisenaan muodostaisi estettä yhteistyölle helluntaiseurakuntien kanssa. Meillä on erilaiset käsitykset kirkosta, seurakunnasta ja hengellisistä viroista, eikä joidenkin asioiden yhdessä tekeminen edellytä, että nämä käsitykset olisivat yhteneväiset, Uusila kommentoi.

– Yhteistyön kannalta olennaisempaa on se, mikä yhdistää meitä Kristuksessa, millaisia tavoitteita yhteistyölle asetetaan ja miten kohtaamme toisemme käytännössä.

– En myöskään näe, että olisi kovin tarkoituksenmukaista ulkopuolisena kirkkokuntana ottaa kantaa asioihin, jotka kuuluvat heidän sisäisiin keskusteluihinsa. Meille on tärkeää rakentaa hyviä suhteita eri kristillisiin yhteisöihin myös eroistamme huolimatta.

Tampereen piispa avaamassa Syyspäivät

Helluntaiseurakunnat ovat viime vuosina tiivistäneet yhteyttä luterilaiseen kirkkoon. Lokakuun alussa pastoreiden ja vastuunkantajien vuotuisen tapahtuman Syyspäivien avajaistilaisuudessa tervehdyspuheenvuoron piti Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo, joka myös Kauko Uusilan ja pastori Petteri Arasalon kanssa toimitti tapahtumalle avaussiunauksen.

Syyspäiviä voidaan verrata kirkolliskokoukseen, vaikka se ei ole luonteeltaan päätöksentekoareena, vaan pikemminkin yhteystapahtuma. Sen osallistujat ovat oman seurakuntansa valtuuttamia pastoreita, vanhimpia ja vastuunkantajia. Tänä vuonna noin 600 osallistujaa koonneessa tapahtumassa Tampereella oli mukana myös noin sata alle 30-vuotiasta helluntaiseurakuntien nuorta aikuista.

Suomalaisissa helluntaiseurakunnissa on ollut naispastoreita 1990-luvulta alkaen. Keskeinen kiistakysymys liikkeessä koskee naisten vanhimmuutta. Paikallisella helluntaiseurakunnalla on aina hallitukseen verrattava, hengelliseen vastuuseen koottu vanhinten ryhmä eli vanhimmisto, joka Suomen helluntaiseurakunnissa koostuu miehistä, pois lukien yksi tai kaksi seurakuntaa, jossa myös nainen on nimetty vanhimmaksi.

Nykyisin on tavanomaista, että seurakuntaan on vanhimmiston rinnalle nimetty toiminnallinen johtoryhmä, jossa on mukana myös naisia. Myös muissa helluntaiseurakuntien hallinnollisissa elimissä, kuten mahdollisen taustayhdistyksen hallituksissa, on pitkään palvellut myös naisia.

Kirkkokansa aktiivinen yhteiskristillisissä hankkeissa?

Kirkkokansan liiton perustaminen ei sisällä kannanottoa uuden kirkkokunnan perustamiseen, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) toiminnanjohtaja Tom Säilä sanoo. 

Sley on Kansanlähetyksen ja Suomen Raamattuopiston ohella asettunut yhdistysmuotoisen Kirkkokansan liiton perustajajäseneksi. Mukana prosessissa ovat myös pienempinä jäseninä ruotsinkielisten evankelisten SLEF, Länsi-Suomen rukoilevaisten herätysliike sekä lestadiolaistaustaiset Rauhan Sana ja Laestadianernas Fridsföreningars Förbund. 

Myös Kansanlähetyksen toiminnanjohtaja Daniel Nummela sanoo, ettei lokakuun lopussa virallisesti perustetussa Kirkkokansan liitossa ole kysymyksessä ”kirkon perustaminen eikä välttämättä edes esivaihe sille”. 

– Olemme silti sanoneet avoimesti, että jos evankelis-luterilainen kirkko ei enää hyväksy meitä [Kirkkokansan jäsenjärjestöjä] yhteyteensä, meidän täytyy pohtia, mitä silloin tapahtuu. 

– Herätysliikkeiden on välttämätöntä tehdä suunnitelmia myös sen varalle, että tiet erkanevat, Nummela sanoo. 

”Herätyskristityt eivät voi niellä avioliittokäsityksen muutosta.”

Luterilainen kirkko on koko kuluneen vuosituhannen elänyt kiihtyvästi aallokkoisessa tilanteessa. Toisaalta sitä haastaa suomalaisten maallistuminen ja etääntyminen kirkosta jäsenmäärän jatkuvasti laskiessa, toisaalta vakava sisäinen debatti, jossa liberaalit ja säilyttävät ryhmät ovat asettuneet vastakkain.  

Skisma kiteytyy kysymykseen naisten pappeudesta ja viimeisimpänä avioliitosta, mutta mukana on myös kriittisiä teemoja muun muassa Raamatun asemasta, lähetystyöstä ja kirkon yhteiskunnallisesta roolista. 

Tom Säilä katsoo, että kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta on kirkolle ratkaiseva rajaviiva, jonka ylittämisellä olisi kauaskantoiset seuraukset.  

– Herätyskristityt eivät voi niellä avioliittokäsityksen muutosta. Tilanne herättää epätoivoa. 

Kirkon herätyskristillisiä piirejä järkytti viimeksi piispojen kesällä 2025 antama ohje, joka lavensi kirkon edelleen voimassa olevaa, vain miehen ja naisen välisen avioliiton sallimaa linjaa. 

Syksyllä konservatiiveja kuritettiin lähetystyövarojen välityksellä, kun Kirkkohallituksen täysistunto poisti seurakunnissa ensi vuonna koottavan virallisen kolehdin Sleyltä ja Kansanlähetykseltä. 

”Sen mitä vapaita suuntia tunnen, niilekin kirkon uudistukset ovat olleet vaikeita.”

Uutta yhteisöä muodostettaessa kiinnostava kysymys on myös se, ketä siinä ei ole mukana. 

Esimerkiksi vapaasuuntaisille tutut yhteisöt Kansan Raamattuseura (KRS) tai Hengen uudistus kirkossamme ry eivät ole ohjautumassa mukaan Kirkkokansaan. KRS tunnetaan esimerkiksi evankelista Kalevi Lehtisen (1936–2011) taustayhteisönä. Hengen uudistus taas kokoaa kirkon karismaatikkoja, mikä tuo sitä lähemmäs helluntailaisia ja vapaakirkollisia. 

KRS tai Hengen uudistus eivät ole varsinaisia herätysliikkeitä vaan palvelujärjestöjä, jotka tekevät yhteistyötä seurakuntien kanssa. Ne ovat silti Kirkkokansa-yhteisöjen tavoin identiteetiltään herätyskristillisiä, ja niiden edustajat asemoituvat kirkon kriittisimmissä keskusteluissa luontevimmin konservatiiviselle kannalle. 

Kirkossa on karkeasti laskien kahden tason konservatiiveja. Toisille sekä virkakysymys että avioliittokysymys ovat kriittisen tärkeitä, toisille naisten pappeus ei ole ongelma mutta samaa sukupuolta olevien avioliittoa ei hyväksytä. 

Lievemmät konservatiivit tuntenevat myös sympatiaa ja samanmielisyyttä Kirkkokansan yhteisöjä kohtaan, vaikka juuri naisten pappeus on samalla asia, joka vahvasti erottaa. 

Yksi kriittinen kysymys Kirkkokansan liiton muodostaville yhteisöille on se, että osa niiden jäsenistöstä on jo eronnut kirkosta ja saattaa näin olla jo pääjoukkoa askeleen lähempänä uutta kirkkoa. 

Daniel Nummela siteeraa Kansanlähetyksen, Sleyn ja Raamattuopiston tekemiä tutkimuksia, joiden mukaan jopa 15–20 prosenttia toiminnassa mukana olevista ei enää kuuluisi luterilaiseen kirkkoon. 

– En ole itse rohkaissut ketään eroamaan kirkosta, mutta ymmärrän tällaisen ratkaisun. Koko ajan tulee vastaan kentällä ihmisiä, jotka eivät enää halua olla jäseniä luterilaisessa kirkossa. 

– Sitä haluaisin kuitenkin painottaa, että ei kirkko ole kokonaan langennut ja monin paikoin seurakunnissa tehdään todella hyvää työtä, myös yhteistyössä meidän kanssamme. Kuitenkin on todettava, että kokonaistilanne on koko ajan hankalampi. 

Entä voiko Kirkkokansa olla aktiivinen osapuoli kristittyjen yhteisissä hankkeissa? Löytävätkö helluntailaiset ja muut vapaakristilliset suuntaukset uudesta liitosta vastinparin? 

Sleyn Tom Säilä sanoo, että ”Kirkkokansan pohjalla on luterilainen tunnustus, mutta arvostamme kristittyjen yhteyttä”. 

– Haluan rohkaista kaikkia kristittyjä tuomaan esiin Kristusta tässä sekavassa maailmassa. Olen iloinen siitä, että monet helluntailaiset tuovat rohkeasti uskoaan esiin. 

Kansanlähetyksen Daniel Nummela sanoo, että uutta yhteiskristillisyyttä tulee miettiä myös vapaakristillisellä puolella. 

– Sen mitä vapaita suuntia tunnen, niilekin kirkon uudistukset ovat olleet vaikeita. 

– Meillähän on kyllä ollut kampanjoita, joissa on haluttu yhdessä nostaa esiin Raamattua ja kristinuskon isoja totuuksia. Uskon, että ne ovat myös jatkossa mahdollisia ja tarpeellisia.

Juttu koskien Kirkkokansa-yhteisön perustamista on julkaistu helluntaiseurakuntien lehdessä Ristin Voitossa 9.10.2026. Kauko Uusilan kommentit sekä kuvaus vanhimmuudesta helluntaiseurakunnissa on lisätty Seurakuntalainen.fi:ssä julkaistavaa juttua varten 19.11.2026.