Vanha testamentti pitää sisällään väkivaltaisia tarinoita paloittelusurmista ja sodista. Tällaiset tarinat on helppo sivuuttaa vain Raamatun kuvaamina tapahtumina, joita ei ole tarkoituskaan ymmärtää moraalisesti hyväksyttävinä tekoina. Kuitenkin ongelma tulee vastaan, kun tämänkaltaiset teot tapahtuvat Jumalan käskystä, kuten Joosuan kirjasta löytyvät Israelin Kanaanin maan valloitussodat (Joos. 6:21): ”Ja he vihkivät miekan terällä tuhon omaksi kaiken, mitä kaupungissa oli, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, vieläpä härät, lampaat ja aasit.” Paavo Huotari ja Kirsi Valkama kuvaavat kirjassaan Kuningas Daavidin pitkä varjo tällaisia käskyjä vaikeasti luettaviksi ja näkevät Jumalan käskeneen erityisesti kuningas Saulia tekemään kansanmurhan (Huotari & Valkama, 2026, s. 86, 261). Väitteeni kuitenkin on, että Joosuan kirja itse haluaa välittää meille erilaisen kuvan. Huomattavaa on, että Huotari ja Valkama lähestyvät tekstiä eri metodilla kuin tässä blogissa käytetty Raamatun kokonaisuutta korostava lukutapa.
Väitteeni kuitenkin on, että Joosuan kirja itse haluaa välittää meille erilaisen kuvan. Joosuan tarina alkaa käskyllä noudattaa lakia (1:6). Tämä toimii linssinä sille, kuinka kohdella muita kansoja, joita Joosua kohtaa heidän siirtyessään luvattuun maahan. Vihamiehen rakastamiseen on kehotettu jo 2. Moos. 23:4–5, ja vieraat kansat otettiin mukaan jopa liiton uusimisseremoniassa 5 Moos. 29:10–11 juuri ennen Joosuan kirjan tapahtumia. Jumalan armollisuus ja pitkämielisyys tulevat esiin 2. Moos. 34:6–7, joka on ehkä Raamatun eniten sisäisesti viitattu ja lainattu jae. Jopa valloituskäsky pitää sisällään viittauksen tähän tekstiin (5. Moos. 7:9). Tämän jo itsessään pitäisi nostattaa kulmakarvoja, jos väitämme tekstin kuvaavan vain kansaryhmien armotonta murhaamista.
Toisena linssinä Joosuan kirjan tulkitsemiseen toimii portto Raahab. Heti luvussa kaksi Raahab suojelee Israelin vakoojia, auttaa heitä pakenemaan, sekä ylistää Jumalaa ja hänen suuria tekojansa. Vaikka pintapuoleisen lain lukemisen mukaan Raahab olisi pitänyt armottomasti tappaa, kuitenkin hänet säästetään ja liitetään perheineen osaksi Israelin kansaa. Tämän ei myöhemmin kerrota olleen lain rikkomista, vaan päinvastoin (Joos. 23:6–8)! Nämä Jumalan armon sekä Raahabin esimerkin linssit tarjoavat meille perspektiivin, kuinka loppukirjan sotaisat valloitusnarratiivit tulisi lukea: jos teet parannuksen niin kuin Raahab, Jumala armahtaa sinua.
Mutta miksi Jumalan piti edes kanaanilaisia erityisesti armahtaa? Voidaan esittää kolme syytä. Ensinnäkin Jumala tuomitsi kanaanilaisten synnit, joista Jumala oli jo Abrahamille kertonut 1. Moos. 15:16. Näihin synteihin viittaa mahdollisesti antiikin kirjailija Plutarkhos, joka kertoo kanaanilaisten uhranneen lapsiaan. Lapset laskettiin tulikuumaksi kuumennetun Molok-patsaan käsivarsille, pappien hakatessa rumpujaan peittääkseen lasten huudot. Toiseksi monien sotien kuvataan alkaneen, kun Israelin kimppuun hyökättiin. Joosuan kirjassa Israel useasti pyytää lupaa kulkea ohitse tai pyrkii sopimaan rauhan muiden kansojen välillä, mihin 5. Moos. 20:10–11 kehottaa.
Kolmas syy kanaanilaisten tuholle on Joosuan kirjan kuuluminen osaksi suurta tarinaa Jumalan tilan tulemisesta, johon ihminen voi vastata kolmella tavalla. Joko ihminen vastustaa Jumalaa ja hänet karkotetaan Jumalan tilasta, niin kuin Aatami ja Eeva (ja myöhemmin jopa Israel). Toiseksi, jos ihminen vastustaa Jumalaa eikä suostu lähtemään, joutuu hän tuhon omaksi, kuten ylipappi saattoi synnin takia kuolla kaikkein pyhimmässä. Kolmantena vaihtoehtona ihminen voi päättää pysyä ja totella Jumalaa. Näin hän voi liittyä osaksi Jumalan kansaa Raahabin tavoin. Kanaanilaiset sotauhrit kuuluivat näistä toiseen kategoriaan, koska eivät lähteneet pois Jumalan tieltä eivätkä suostuneet liittymään osaksi Jumalan suunnitelmaa. Osa kanaanilaisia oli selvästi tietoisia Jumalan tulosta (Joos. 2:10–11) ja heillä oli mahdollisuus lähteä, jos kaksi edeltävää vaihtoehtoa ei maistunut.
Raamatussa Jumala ei missään kehottanut jahtaamaan pelokkaita siviilejä takaa.
Kuitenkin Joosuan kirjassa Jumala käskee jahtaamaan kanaanilaisia, eikä näille saa antaa armoa (Joos. 10:19). Lukijan mieleen saattaa tulla joukko heikkoja, sairaita, vanhoja poloisia kanaanilaisia, joita Israelin joukot jahtaavat. Kuitenkin tämä ei ole todellinen kuva. Teksti kuvaa taistelua, jossa kanaanilaisjoukot halusivat tuhota yhden harvoista kansoista, joka suostui tekemään rauhan Joosuan joukkojen kanssa. Israel meni puolustamaan kanaanilaista ystäväkansaa taistelukentälle, ja näin jahtaaminen kohdistui sotilaisiin. Raamatussa Jumala ei missään kehottanut jahtaamaan pelokkaita siviilejä takaa.
Mutta eikö Saulin tarina osoittanut, että Jumala käski tappaa siviilejä? Jumalan kritiikki Saulille ei ollut se, että hän ei toiminut armollisesti, vaan se että hän säästi kuningas Agagin ja osan eläimistä (1 Sam 15:8–9). Näin ollen, jos kaikki muut amalekilaisista Saul tappoi onnistuneesti, eikö tämä joukko sisältänyt siviilejä? Kuitenkin jälleen laajempi konteksti maalaa meille erilaisen kuvan. Jos kerran kaikki amalekilaiset tapettiin, kuinka he tulevat narratiivissa myöhemmin jälleen vastaan? Lisäksi kielto mennä heidän kanssaan naimisiin on hankala selittää, jos heidän kaikkien oletetaan olevan kuolleita! Selvästi Jumalan käskystä Saulin tappamat ”kaikki amalekilaiset” ei pitänyt sisällään kaikkia amalekilaisia, vaan luultavasti kuningas Agagin joukot. Tämä puoltaa Paul Copanin väitettä, että Jeriko ja muut Israelin tuhoamat kaupungit olivat arkeologian ja egyptiläisten kanssa käydyn kirjeenvaihdon valossa luultavasti sotilaskaupunkeja, jotka eivät sisältäneet siviiliväestöä. (Copan, 2016, s. 211)
Jumalan lain noudattamisen tärkeys ja Raahabin armahtaminen Joosuan kirjan alussa luovat linssit, joiden pitäisi kulkea mukana koko kirjan lukemisen ajan. Tarkempi tekstin tarkastelu myös osoittaa, ettei tekstit kuvaa etnistä kansanmurhaa, vaan Jumalan suurta suunnitelmaa: Jumalattomuus ja lasten uhraaminen oli putsattava pois Jumalan pyhästä maasta ja kansasta, johon kaikki olivat armon ja parannuksen kautta vapaita liittymään. Matthew Lynch tiivistää: “Voidaan sanoa, että Joosuan kirja ei ole suoraviivainen kertomus kansanmurhasta. Kirja vaikeuttaa tällaista tulkintaa jo alusta alkaen. Itse asiassa kirja on tarkoitettu kritisoimaan niitä etnosentrisiä ja nationalistisia oletuksia, joihin kansanmurhaideologia perustuu.” (Lynch, 2023 s. 109)
Viitatut lähteet:
Huotari, P. & Valkama, K. (2026). Kuningas Daavidin pitkä varjo. Helsinki: Uusi Tie.
Plutarkhos. De Superstitione (Taikauskosta).
Copan, P. (2016). Is God a Moral Monster? Making Sense of the Old Testament God. Grand Rapids, MI: Baker Books.§
Lynch, M. J. (2023). Flood and Fury: Old Testament Violence and the Shalom of God. Downers Grove, IL: IVP Academic.
