Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan saavutti Hersonin, pienen baptistiseurakunnan pastorilla Olegilla oli edessään elämänsä vaikein valinta: paeta vai jäädä. Tämä on kertomus seurakunnan elämästä sodan keskellä, uskosta vaikeuksien keskellä ja Jumalan varjeluksesta.
Olegin koti sijaitsi Ukrainan eteläosassa olevassa Hersonin kaupungissa vain noin 700 metrin päässä Dnipro-joesta ja 800 metrin päässä strategisesta Antonivkan sillasta. Kahdeksanlapsisen perheen pienimmät lapset olivat melko pieniä sodan alkaessa. Ensimmäisenä sota-aamuna Oleg oli ajamassa hakemaan työtovereitaan turvaan, kun hän näki paikallisen lentokentän olevan tulessa. Pian venäläiset joukot piirittivät Hersonin ja kaupunkiin vyöryi miehittäjien raskas sotakalusto.
Miehitys toi mukanaan henkisen ja fyysisen kurimuksen. Kaupoista loppuivat tavarat, hinnat nousivat kymmenkertaisiksi ja valuutaksi pakotettiin rupla. Vakavinta oli kuitenkin identiteettiin ja uskoon kohdistuva paine. Miehittäjät julistivat: ”Te ette ole ukrainalaisia, vaan venäläisiä, ja teidät täytyy parantaa tästä harhasta.” Kaikkia ukrainalaisuuttaan puolustavia alettiin vainota. Erityisesti alueen pastoreita haettiin FSB:n kuulusteluihin.
Venäläisten miehittäjien toiminnan taustalla vaikuttaa niin kutsuttu “venäläisen maailman” ideologia, jossa uskonto kietoutuu kansallisuusaatteeseen ja Venäjän ortodoksisella kirkolla on etuoikeutettu asema. Ideologia korostaa Venäjän erityistä tehtävää suojella yhteistä kulttuuria, kieltä ja ortodoksista perintöä yli valtiorajojen.
Sodan syttyessä Olegilla ja hänen perheellään oli edessään tuskallinen valinta pakenemisesta. Oleg ja hänen kodissaan olleet työtoverit viettivät yön rukoillen. Aamulla Oleg heräsi saaden sydämelleen kirkkaan viestin Jumalalta: ”Jää, minä suojelen sinua ja perhettäsi.” Tämä toi mukanaan syvän rauhan keskelle kaaosta. Vaikka jääminen oli hengenvaarallista, perhe päätti jäädä ymmärtäen, että lauma tarvitsi paimentaan.
Uskollisuus pienen seurakunnan elämässä
Miehitysajan alussa uskonnonvapaus kuristettiin olemattomiin. Seurakunta ei päässyt omaan rukoushuoneeseensa, sillä sinne kulkeminen olisi vaatinut venäläisten tiesulun ylittämistä. Tarkastuksissa joutui toisinaan odottamaan yöllä kahteen asti, mikä teki liikkumisesta mahdotonta. Niinpä tyhjäksi jääneen kirkkorakennuksen sijaan Oleg ja seurakunnan diakoni alkoivat järjestää jumalanpalveluksia Olegin kodin pihapiirissä. Alussa mukana oli vain 12 ihmistä. Monet Olegin seurakuntalaiset olivat lähteneet pakoon, mutta toisaalta paikalle oli tullut uskovia muista seurakunnista.
“Minä olen baptistipastori ja osaan saarnata vain baptistien tavalla”, Oleg sanoi sekalaiselle seurakunnalleen, “mutta jos se sopii teille, niin ollaan yhdessä ja tuetaan toisiamme.”
Paineen keskellä seurakunta teki rohkean periaatteellisen valinnan: kaikki saarnat ja laulut pidettiin ukrainaksi, vaikka Oleg oli puhunut venäjää koko elämänsä. Kävijämäärä alkoi hiljalleen kasvaa. Toisinaan penkeillä näkyi tuntemattomia kasvoja, mikä herätti kylmäävää pelkoa. ”Mietin usein, ovatko he vakoojia, ja tunsin sisäistä pelkoa ukrainan kielen käyttämisestä. Mietin, pitäisikö minun sittenkin palata venäjään”, Oleg muistelee silloista ilmapiiriä. Tästä huolimatta he pysyivät uskollisina kutsumukselleen.
Vaikeuksien keskellä uskovien joukko teki työtä. Lapsille järjestettiin jopa leiri. Työ tuotti myös tuloksia. Oleg sai kastaa uusia uskovia muovisessa uima-altaassa. Jumala piti lupauksensa. Miehitysaikana Olegia ja hänen perhettään ei suoraan häiritty, vaikka uhka oli koko ajan läsnä ympärillä. He saivat tehdä työtä ilman häiriöitä.
Kaasugeneraattori pimeyden keskellä
Odotettu käänne tapahtui loppuvuodesta 2022, kun ukrainalaiset joukot vapauttivat Hersonin. Perääntyessään venäläisjoukot kuitenkin tuhosivat kaupungin kriittisen infrastruktuurin täysin. Herson ja sen lähialueet jäivät noin puolentoista kuukauden ajaksi täydelliseen pimeyteen – ilman sähköä, vettä, lämpöä tai minkäänlaisia yhteyksiä uutisiin. Juuri tässä inhimillisesti katsoen toivottomassa tilanteessa Jumalan etukäteinen huolehdinta kävi ilmeiseksi tavalla, joka hämmästyttää Olegia vieläkin.
Noin puoli vuotta ennen sodan syttymistä Oleg oli saanut päähänsä ostaa pienen generaattorin. Monien vastoinkäymisten jälkeen Oleg sai lopulta generaattorinsa, mutta se ei ollut sellainen kuin Oleg oli ajatellut: sitä pystyi käyttämään myös kaasulla, mikä tuntui täysin turhalta. Sodan ja miehityksen myötä bensiinin ja dieselin hinnat nousivat kuitenkin niin korkeiksi, ettei kenelläkään ollut varaa ostaa polttoainetta laitteen pyörittämiseen. Mutta sitten Oleg muisti, että generaattori oli mahdollista kytkeä toimimaan suoraan kodin kaasuverkkoon. Kaasua riitti ja se oli edullista.
Tämä kaasuverkkoon kytketty generaattori pyöri Olegin pihalla taukoamatta aamusta iltaan, ja Olegin kodista muodostui koko alueen elämänlanka. Kun koko kaupunki oli pimeänä, Olegin pihalta kuului generaattorin tasainen hurina ja sieltä loisti valo. Naapurit ja tuntemattomat ihmiset tulivat paikalle ihmetellen. He toivat mukanaan puhelimia, taskulamppuja ja akkuja ladattaviksi. Generaattorin ympärille muodostui yhteisö: ihmiset saivat ladata laitteitaan, kuulla tuoreita uutisia rintamalta, keittää kuumaa vettä ja ennen kaikkea kohdata toisiaan. Se oli konkreettinen, näkyvä todistus siitä, että Jumala ei ollut hylännyt heitä pimeyden keskellä.
Tämän kokemuksen seurauksena seurakunta päätti aloittaa myös laajan humanitaarisen avun jakamisen ja kutsui kaikki apua tarvitsevat sunnuntain jumalanpalvelukseen. Ensimmäinen suuri kokoontuminen järjestettiin noin viikkoa ennen joulua vuonna 2022, ja tuolloin sali täyttyi ääriään myöten. Tästä käynnistyi valtava hengellinen herätys. Kesään 2023 tultaessa paitsi sali myös piha oli täynnä ihmisiä; parhaimmillaan kuulijoita oli jopa 700.
Uhkauskirjeitä ja drooni-iskuja
Monien silmissä miehityksen päättyminen merkitsi helpotusta, mutta Olegille ja hänen seurakunnalleen se oli alkusoittoa entistä kohdistetumman vainon ja terrorin kaudelle. Koska seurakunta kukoisti etulinjassa ja Oleg kieltäytyi vaikenemasta, venäläiset ottivat hänet ja hänen työnsä suoraksi maalitaulukseen joen vastakkaiselle rannalle vetäydyttyään. Joen toisella puolella väijyvät tarkka-ampujat ja jatkuva tykistötuli tekivät jokaisesta satojen henkien kokoontumisesta hengenvaarallisen.
Oleg sai uhkauskirjeen, jossa kerrottiin, että hänen saarnansa on nauhoitettu ja häntä odottaa ankara kohtalo. Uhkaukset alkoivat konkretisoitua. Erityisen täpärä tilanne koettiin, kun venäläiset tekivät kohdistetun drooni-iskun Olegin autoon. Auto vaurioitui räjähdyksessä pahasti, mutta ihmeellinen varjelus piti Olegin hengissä. Toisella kertaa drooni puhkaisi auton katon, mutta ei räjähtänyt. Oleg ja hänen lapsensa saivat kuitenkin vammoja ja tultuaan kotiin hoitamaan niitä seuraavat droonit tiputtivat räjähteitä kodin päälle ja sytyttivät yhden seurakunnan rakennuksista tuleen. Jälkikäteen he katselivat venäläisten julkaisemia droonivideoita iskuista heitä kohtaan venäläisiltä somekanavilta.
Näiden tilanteiden jälkeen Oleg koki, että hänen on aika siirtää perheensä pois Hersonista. Jumalalle annettu lupaus palvella miehitysaikana oli täytetty. Nykyään Olegin perhe asuu Länsi-Ukrainassa, mutta työ jatkuu maansisäisten pakolaisten parissa.
Traumojen lääkkeenä Jumalan sana
Sodan kauhut, jatkuva kuolemanpelko ja menetykset jättivät ihmisiin syvät henkiset arvet. Ukrainan väestö kärsii laajasti masennuksesta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD). Nähdessään tämän hätätilan ja miettimällä heidän omia kokemuksiaan, Oleg alkoi myöhemmin työstää raamattukurssia traumojen hoitoon.
Hän kehitti Filippiläiskirjeeseen ja Heprealaiskirjeeseen pohjautuvan erikoiskurssin kriiseistä selviytymiseen. Kurssia on pidetty nyt jo toista vuotta. ”Se on juuri sitä, mitä kävimme itse läpi. Kun kaikki ympärillämme oli luhistumassa, meillä oli valinta: joko hiipua pois tai liikkua eteenpäin johonkin nojaten”, Oleg kuvailee. Apostoli Paavalin sanat vankeudesta ja uskon kestävyydestä muuttuivat eläväksi todellisuudeksi Hersonin raunioilla, ja kurssi on auttanut lukuisia ihmisiä löytämään toivon takaisin.
Oleg vierailee edelleen säännöllisesti Hersonissa ja eri puolilla Ukrainaa rohkaisemassa seurakuntia ja auttamassa sodasta kärsiviä. Vaikka olosuhteet ovat yhä vaaralliset, työ jatkuu.
Olegin sydämellä on yksi erityinen pyyntö: että hänen kansaansa ei unohdettaisi. Hän kertoo, kuinka syvästi ihmiset Hersonissa liikuttuvat kuullessaan, että heidän puolestaan rukoillaan eri puolilla maailmaa – jopa kaukaisessa Suomessa. “Ihmiset eivät ymmärrä sitä”, hän sanoo. “He ovat vieraita, mutta silti he rukoilevat ja itkevät meidän puolestamme.”
Juuri nämä rukoukset ovat Olegin mukaan kantaneet heitä kaikkein pimeimpien aikojen läpi. Siksi hänen viestinsä on yksinkertainen: muistakaa Herson, muistakaa Ukraina – ja rukoilkaa.
