Muinaisia tulia sytyttelemässä

Kello on piikissä, ja soitan Teemu Lehtoselle. Kysyn, tulenko hakemaan Tampereella sijaitsevan Teopoliksen pääovelta, kun oletan, että talon toisessa päässä Hubiksi nimetty tila ei välttämättä ole tuttu, ja Teopoliksen käytävät ovat monen mielestä sokkeloiset.

Lehtonen vastaa, että hän ottaa tämänkin mieluummin oppimisen kautta ja pyrkii itse löytämään perille. Pioneerihenkisyys huokuu ja kuuluu jo ennen kuin virallinen haastattelu on alkanut. Eikä aikaakaan, kun Pomarkusta haastatteluun ajellut Lehtonen löytää tiensä Hubiin.

Instituutiosta lähetysliikkeeksi. Teoriasta käytännön työhön. Mukavasta kristillisyydestä uhrin antamiseen. Luennoista yhteiseen jakamiseen, oppimiseen ja toistemme tukemiseen. Teemu Lehtosella on ajatuksia ja näkemyksiä ja riittävästi kilometrejä takana, jotta hän uskaltaa sanoa ne myös ääneen.

Tulevana syksynä hän alkaa luotsata tuleville ja nykyisille työntekijöille ja seurakunnan vastuunkantajille suunnattua Muinaiset tulet -johtajakoulutusta. Ytimessä on yhteys, jakaminen, verkostoituminen, evankeliumi ja sen viestiminen ajankohtaisesti tässä ajassa – kaikki tämä lähetyshenkisen ja ajanmukaisen johtamisosaamisen kehittämisen kehyksessä.

Filosofian ja teologian tohtori, Vapaakirkon pastori, yrittäjä ja seurakunnan istuttaja, Teemu Lehtonen on ehtinyt olla monessa mukana. Pomarkun helluntaiseurakuntaan nykyään kuuluva Lehtonen on seurannut vuosien saatossa tiiviisti hengellisen kotikirkkonsa elämää.

Yksi esille nousseista johtamisen isoista kivuista on yksinäisyys.

Miltä Vapaakirkon tilanne näyttää, ja mitä vapaaseurakunnat tarvitsevat juuri nyt?

Lehtonen tunnustaa, että tämä on yksi hänen lempiaiheistaan, sillä jo 1990-luvulla hän kirjoitti aiheesta artikkelin Viikkolehteen ja on matkan varrella seurannut tarkasti keskustelua.

—Tänään Vapaakirkko tarvitsee sen, että se unohtaa itsensä ja keskittyy Herraan Jeesukseen ja Jumalan valtakunnan asiaan. Turha miettiä liikaa, mitä ja keitä me olemme. Me olemme organisoituneet paikallisiksi seurakunniksi ja meillä on kevyt ja ytimekäs tunnustus. Olemme siis jo miettineet nämä asiat, mitä me niitä enää uudestaan miettisimme.

Lehtonen ajattelee, että nyt on työn aika. Keskittymisemme tulee olla ihmisissä meidän ympärillämme, eikä ainoastaan suomalaisissa vaan kaikissa, jotka Jumala on keskuuteemme antanut.

—Miten me viestimme sen evankeliumin, niin että ihmiset uskovat, syntyvät uudesti ylhäältä ja lähtevät seuraamaan Herraa Jeesusta ja saavat täyttyä Pyhällä Hengellä? Kasvavat hengellisesti paikallisen seurakunnan keskellä ja oppivat rakastamaan lähimmäistä ja Jumalaa yli kaiken. Tämä on sitä mitä Vapaakirkko on. Sitä varten me olemme olemassa. Jos me emme ole tätä varten olemassa, niin sitten meillä ei ole mitään syytä olla olemassa, Lehtonen sanoo painokkaasti.

—Niin pitkälle kuin me meistä on kiinni, meidän tulisi keskittyä ihmisiin, jotka kulkevat eksyneinä ja kadotettuna ilman Kristusta. Silloin me katsomme oikeaan suuntaan.

Jossain vaiheessa Vapaakirkossa haluttiin vahvasti kehittyä kohti kirkollisuutta. Nykyään tämä kehitys on kääntynyt toiseen suuntaan, Lehtosen mielestä kohti parempaa.

—Halusimme kovasti olla sellaisia salonkikelpoisia ja yhteiskuntakelpoisia. Ajateltiin, että kyllä me olemme nyt tällaista hyvää, fiksua ja tarpeellista porukkaa tässä yhteiskunnassa. Jumalahan sen päättää, mikä on fiksua ja tarpeellista. Voi meitä, jos ihmisten mielipiteet ja arvostus, on se, joka meitä ajaa. Maanalainen seurakunta on hyvä ja vahva esimerkki. Ei yhteiskunta heitä siellä arvosta.

—Monet maksavat uskostaan kovaa hintaa, heitä pahoinpidellään ja laitetaan vankilaan. Jos me haemme maailmalta arvostusta ja hyväksyntää, niin sitten on kyllä vahvasti eksytty. En tiedä, saako tämmöisiä poliittisesti arveluttavia lausuntoja enää sanoa, mutta Lehtonen sanoo kuitenkin.

Muinaiset tulet -johtajakoulutus

Siellä kuuluisalla kentällä on kauan kaivattu Vapaakirkon omaa, erilaisissa johtotehtävissä toimiville suunnattua koulutusta, joka olisi helppo osallistua ja olisi rohkaiseva, varustava ja toteutettavissa oman työrupeaman keskellä. Ei niinkään voimia vievänä vaan voimia antavana kokonaisuutena, joka toisi uutta kipinää palvelutyöhön.

Teemu Lehtonen alkaa luotsaamaan koulutusta Suomen teologisella opistolla tulevana syksynä. Mistä oikein on kysymys?

—Tosiasia on, että esimerkiksi seurakuntia johdetaan paljolti vapaaehtoistyövoimin ja vanhimmistovetoisesti. Pidemmän aikaa on ollut tilanne, jossa tälle porukalle räätälöityä kokonaisuutta, jossa olisi valmennusta, ohjausta ja mentorointia ei ole ollut. Tämä tarve on tiedostettu, ja nyt on yhdestoista hetki toimia.

—Syksyllä alkava koulutus on suunnattu seurakunnan työntekijöille ja oman työnsä ohella seurakunnassa vastuuta kantaville. Se sopii erinomaisesti myös jo pitkään seurakuntatyössä palvelevien jatkokoulutukseksi.

Isona tähtäimenä alkavalla koulutuksella Lehtonen näkee yhteyden syntymisen ja vahvistumisen, koska moni tekee palvelutyötään yksin oman arkensa keskellä.

—Tähän haasteeseen haluan osaltani vastata. Koulutuksen sisältöä suunnitellessa on haastateltu seurakuntien ja järjestöjen työntekijöitä, jotta syntyisi mahdollisimman realistinen kuva tarpeista. Yksi esille nousseista johtamisen isoista kivuista on yksinäisyys. Tämä kipu halutaan tuoda pöydälle ja sitten katsoa, mitä sille voi tehdä. Se on yksi uuden koulutuksen päämääristä.

—Todella moni kaipaa yhteyttä kollegojen ja samoja taisteluita taistelevien ihmisten kanssa. Verkostoa, jossa voisi aidosti puhua asioista, joista ei voi puhua vanhimmiston kanssa, koska he huolestuvat tai suuttuvat. Eikä voi puhua kotona puolison kanssa, kun sitten ei kumpikaan nuku öisin. Oikeasti tarvitaan semmoista samaa taakkaa kantavien verkostoa, josta löytyisi joitakin tai edes yksi sellainen, jonka kanssa voi puhua siitä, mitä oikeasti tapahtuu ja rukoilla yhdessä, Lehtonen kiteyttää.

Monia asioita voi opiskella ja lukea kirjoista ja katsoa ja kuunnella YouTubesta.

—Me tarvitsemme monenlaisia taitoja: konfliktin hallintaa, oman hengellisen elämämme ylläpitoa ja ihan uusia ideoita, nämä eivät ole sivuseikkoja, mutta mitä tällä koulutuksella ja yhteen tulemisella tavoitellaan, niin kyse ei ole vain tiedon siirtymisestä.

—Siitä, että nyt opiskellaan tämä kirja ja taito tästä, ja sitten seurakunta ja johtaminen tästä. Ei nämä niin yksinkertaisia asioita ole. Kyse on ennemminkin yhteydestä, yhteisestä etsimisestä ja löytämisestä.

Verkostoitumisen, yhteen tulemisen ja yhdessä oppimisen lisäksi uudessa avauksessa tulee vahvasti esiin myös Vapaakirkon dna ja allianssihenkisyys.

—Me toimimme ja palvelemme yhdessä niiden kanssa, joilla on sama näky, sama valtakunnan into. Se tarkoittaa, että kuka tahansa, on sitten luterilaiselta tai helluntaipuolelta tai joistain uusista seurakunnista, on tervetullut mukaan. Olemme kaikki samassa tiimissä, ja meidän yhteiset asiamme ovat isompia kuin ne pienet asiat, jotka erottavat, Lehtonen alleviivaa.

Oppilaat opettavat

Teemu Lehtonen on asunut ja opiskellut Kanadassa ja kouluttanut sekä opettanut kansainvälisesti vuosien ajan. Näköalat ovat muovanneet ja terävöittäneet opetusta ja painopisteitä.

Tämä näkyy tulevassa johtajuuskoulutuksessakin, sillä Lehtonen uskoo meillä olevan paljon opittavaa kehittyvien maiden kristillisyydestä.

—Se miten seurakunta siellä elää, toimii, palvelee ja rakentaa ilman, että heillä on oikein mitään. Toisilla ei ole edes Raamattua, mutta onneksi monilla on. Mutta heillä on Pyhä Henki ja usko, ja se näkyy. Haluan myös tuoda pöytään paljon laajempaa ajatusta, että mitä tämä homma oikein on, mitä me teemme.

Teemu Lehtonen teki aikanaan teologian tohtorin väitöskirjansa lopputyönä tutkimuksen, jonka pohjalta hän rakensi kansainvälisen maisteritasoisen Raamattukoulutuksen, jonka on tällä hetkellä käynyt noin 700 opiskelijaa, joista valtaosa Afrikan maista. Vanha viisaus, jonka mukaan toisia opettamalla oppii parhaiten itse, pitää paikkansa.

Lehtonen on silmin nähden vaikutettu monista opiskelijoista, jotka kotimassaan, ovat kirjaimellisesti laittanet kaiken peliin Jeesuksen seuraamisen tähden.

—Minua koskettaa syvästi uhrin antaminen. Kukaan ei maksa heille mitään, heillä ei ole mitään. Monilla ei ole varaa ostaa edes bussilippua, heillä ei ole varaa syödä, mutta silti he matkustavat julistamaan ja opettamaan jotain ryhmää toiseen kaupunkiin.

—Eivät he kysy edes kuka lähettää, tai kuka minulle maksaa – he kysyvät vain, mikä on Jumalan tahto nyt ja mikä on se elämän tarkoitus. Heissä nähtävä Kristuksen seuraamisen vakavuus ja syvyys koskettaa, aina.

Tulevaisuudessa oman toimen ohella

Jako maallikoihin ja ammattilaisiin on piirtynyt syvälle monen kristityn ajatuksiin ja kielenkäyttöön. Lehtosta ärsyttää tällainen kahtiajako. Hän itse ajattelee kaikkien olevan kokoaikaisia Jumalan valtakunnan palvelijoita, siellä missä olemme. Riippumatta siitä, onko palkanmaksajana seurakunta.

—Tosiasiassa leijonanosa seurakuntiemme kautta tehtävästä työstä tapahtuu oman toimensa ohella työskentelevien toimesta. He edustavat Jumalan valtakuntaa työpaikallaan, opiskeluissaan ja omassa arjessaan.

Lehtonen ajattelee, että juuri he tarvitsevat erityisesti tukea. Tämä maailma on muutenkin menossa sellaiseen suuntaan, että tämä malli tulee vain lisääntymään. Meidän iso huomiomme tulee olla näiden ihmisten varustamisessa.

—En oikein tahdo kestää sitä, kun Vapaakirkon pastorit kutsuvat itseään papeiksi. Se synnyttää sellaisen ajatuksen kahtiajaosta: papit ja sitten on ne muut. Mielestäni tämä on käsittämätön istutus, jota Taivaallinen Isä ei ole istuttanut, ja se pitäisi repiä pois juurineen.

—Jumalan suunnitelmassa Pyhä Henki on vuodatettu kaikkien ylle. Nuoret, vanhat, miehet, naiset, kaikki yhdessä tekevät valtakunnan työtä. Meillä on vain yksi Ylimmäinen Pappi, Jeesus Kristus. Kaikki muut ovat palvelijoita. Pahimmillaan kahtiajako ammattilaisiin ja muihin estää sen, että ihmiset eivät pääse kasvamaan.

Kyse on ennemminkin yhteydestä, yhteisestä etsimisestä ja löytämisestä.

Minkälainen on Suomen teologisen opiston merkitys Vapaakirkon tulevaisuuden kannalta?

Lehtonen silmin nähden innostuu kysymyksestä, ja sanoo pohtineensa asiaa paljon.

Aika on muuttunut todella paljon siitä, kun opiskeltiin Hangossa Santalassa.

—Mielestäni koko koulutusohjelma ja sen tähtäin on menossa oikeaan suuntaan, että tätä kevennetään. Emme me voi olettaa, että ihmiset ovat täällä kampuksella 24/7 neljä vuotta. Tämä oli yksi syy, miksi aikanaan lähdin Santalan hommista takaisin kentälle. Tuli kokemus, että täällä me vaan istumme, puhumme ja puhumme, mutta emme pääse tekemään mitään. Alkoi tuntua, että on puhuttu ihan tarpeeksi, mutta ei päästä liikkeelle.

Keskeisenä Lehtosen ajatuksissa nousee esiin kaksi selkeää keihäänkärkeä, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan päinvastoin, molempia tarvitaan.

—Ensinnäkin meillä pitää olla teologinen opisto, joka varjelee meidän opillista ja hengellistä identiteettiämme, lähetystyö mukaan lukien. Vastuullisia ihmisiä, jotka ajattelevat, jäsentävät ja kirjoittavat näistä asioista. Heillä pitää olla tietty teologinen, kirkkohistoriallinen ja koulutuksellinen taso, josta käsin sanoittaa asioita punnitusti. Ja sitten tätä pitää osata viestiä niin että keskeinen sanoma ymmärretään ja muuttuu toimintakulttuuriksi.

—Sitten ehdottomasti suurin volyymi pitäisi mennä siihen meidän missioomme: evankelioimistyöhön, ihmisten kanssa elämiseen, ohjaamiseen, opetuslapseuttamiseen ja varustamiseen. Tämän koulutuksen tulee olla joustava ja tavoittava. Meidän tulee ymmärtää historiamme, kutsumuksemme ja tehtävämme juuri tässä ajassa. Silloin, kun tähtäämme käytännön työhön, evankeliointiin ja uusiin seurakuntiin sekä olemassa olevien seurakuntien varustamiseen, kasvattamiseen ja moninkertaistamiseen, niin se menee oikein. Tämänkaltaiselle missioon keskittyvälle koulutukselle Suomen Siionissa on iso tarve, ja Vapaakirkolle allianssiliikkeenä hieno mahdollisuus. Voisimme palvella yli herätysliikerajojen vielä paljon nykyistä laajemmin, Lehtonen päättää.