Uskonsa vuoksi vangitulle kristitylle kirjoitettu kirje vaikuttaa niin vastaanottajassa kuin lähettäjässä. Suvi Lehtimäki, Kalajoen luterilaisen seurakunnan kappalainen, avaa tässä tekstissä omaa polkuaan ja kirjeiden kirjoittamisen merkitystä.
Seurakunnassamme on vuodesta 2018 toiminut Vainottujen kristittyjen tukiryhmä, joka säännöllisesti kokoontuu kirjoittamaan rohkaisuviestejä vankeudessa oleville kristityille ja rukoilemaan heidän puolestaan. Osoitetiedot saamme Marttyyrien Ääneltä. Kirjeiden kirjoittaminen voi tuntua vanhanaikaiselta nykyään, kun lähes kaikki yhteydenpito tapahtuu älypuhelinten välityksellä. Käsin kirjoitettu kortti on kuitenkin vangeille ainoa mahdollisuus saada viestejä ulkomaailmasta.
Moni ryhmäämme tulija epäilee taitojaan ja riittävyyttään kirjoittamiseen. Tärkeintä ei kuitenkaan ole kuinka hienosti tai taiteellisesti osaa kirjoittaa. Oleellisinta on, että viestin saaja tietää, että joku jossain muistaa häntä eikä häntä ole unohdettu, vaikka vangitsijat usein niin vakuuttavat.
Tietoisuus herää
Ryhmämme jäsenet ovat olleet vainottujen ystäviä jo paljon ennen kuin ryhmämme perustettiin. Jokainen on jossain elämänsä vaiheessa saanut erityisen kutsumuksen vainottujen kristittyjen asiaan. Kuka on kuullut jopa itseään Richard Wurmbrandia, tai selaillut jo 70-luvulla Stefanus -lähetyksen (nyk. Marttyyrien Ääni) lehteä.
Itse sain tiedon vainottujen kristittyjen olemassaolosta erikoisella tavalla. Olin 15-vuotias, eivätkä uskon asiat minua juuri kiinnostaneet. Minulla oli kuitenkin kirjeystävä, kuten siihen aikaan oli tapana. Hän kuului helluntaiseurakuntaan ja lähetti minulle usein traktaatteja. Yksi niistä oli erityinen: pieni kirjanen Georgi Vinsistä, joka oli yksi Neuvostoliiton kuuluisimmista vainotuista kristityistä. Baptistiseurakunnan pappi, jonka rohkea julistus vei viranomaisten silmätikuksi ja lopulta sisäiseen karkotukseen.
Vinsin tarina sai mietteliääksi: kuinka tuollaista voi tapahtua maassa, josta meille tiedotusvälineissä silloin kerrottiin pelkkää hyvää? Kuinka jossain voi kristinuskon tunnustaminen olla noin vaarallista kun se meille itsellemme on itsestään selvää?
Tuolloin mietintä ei vielä muuttunut toiminnaksi, mutta vuonna 2018 ollessani papin virassa Kalajoella, kuulin kirkossamme Marttyyrien Äänen Petri Nuotion kertovan vainotuista ja tavasta, jolla heitä voi auttaa: kirjoittakaa kirje. Asia jäi itämään. Kutsuin seurakuntalaisia kokoon ja paikalle saapui henkilöitä, joille vainotut olivat olleet rukouksen aihe jo kauan aikaisemmin.
Tähän päivään mennessä olemme kirjoittaneet yli 3 000 viestiä eri puolille maailmaa. Monet niistä henkilöistä, joille olemme kirjoittaneet, ovat vapautuneet. Jokainen vapautuminen on ollut ihme ja suuri kiitoksen aihe. Yhä uudet vankilistalle tulleet nimet kertovat surullisella tavalla siitä, että työtä ja rukousta edelleen riittää tehtäväksi.
Vainotun seurakunnan merkitys kirkolle ja yksittäiselle kristitylle
Olen pappina nähnyt sen, kuinka paljon hyvää tällainen tehtävä seurakunnassa saa aikaan. Vainotut auttavat ihmistä näkemään oman itsen ja oman kuplan ulkopuolelle. Yhtään väheksymättä niitä ongelmia, joita itse kullakin omassa maassa ja elämässä on, vainotut saavat näkemään, että meillä on monet asiat aika hyvin. Uskonvapaus on yksi niistä.
Rippikoulutyössä opetustiimini kanssa kerromme oppilaille vainotuista ja siitä, minkä hinnan he joutuvat maksamaan esimerkiksi vain Raamatun omistamisesta. Vankeus, sosiaalinen eristäminen, opiskelupaikan tai työpaikan menetys ovat esimerkkejä niistä sanktioista, joita he voivat saada pitämällä hallussaan kirjaa, jollaisen rippikoululaiset saavat lahjaksi.
Kirkon kokonaisuutta ajatellen näkisin vainottujen asian olevan sellainen, joka voisi yhdistää eri kirkkokuntia ja hengellisiä yhteisöjä keskenään. Meillä on asioita, jotka koemme erottavan meitä toisistamme. Olisi hyvä keskittyä niihin asioihin, jotka yhdistävät, ja minun on vaikea kuvitella, että yksikään kristillinen kirkkokunta ei voisi pitää vainottujen kristittyjen asiaa tukemisen arvoisena asiana. Olen evankelisluterilaisen kirkon pappi ja juuri vainottujen asiassa yhteistyö vapaiden kirkkokuntien kanssa on ollut helppoa ja mutkatonta.
Vainottujen asia voisi olla yhdistävä tekijä myös oman kirkkoni sisällä. Nykyään puhutaan paljon kirkon kahtiajakautumisesta ja polarisaatiosta. Olisi suurenmoista, jos vainottujen kristittyjen tukeminen voisi yhdistää kirkossa keskenään eri mieltä olevat osapuolet yhteiseen ponnistukseen, joka on myös Raamatun kehotuksen mukainen. Toteaahan apostoli Paavali Galatalaiskirjeessään: ”Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.” (Gal. 6:10)
On arvokasta osoittaa solidaarisuutta kaikkia kärsiviä kohtaan. Media, poliitikot ja erilaiset järjestöt pitävät hienolla tavalla esillä eri tavoin syrjittyjen vähemmistöjen asiaa. Kristittyjen erityinen tehtävä on puhua vainotun seurakunnan puolesta, sillä jos me emme sitä tee niin kukaan muu ei tee sitä meidän puolestamme. Vainotun seurakunnan tukeminen ei ole keneltäkään pois eikä se tarkoita muiden avuntarvitsijoiden väheksymistä hengellisessä yhteisössä taikka sekulaarissa yhteiskunnassa.
Suvi Lehtimäki
kappalainen, Kalajoen ev. lut. seurakunta
Marttyyrien Ääni ry:n hallituksen varajäsen
