Jo monta tuntia ennen ruokajakelun alkamista Andreaskyrkanin eteen kadulle muodostuu odottavien ihmisten jono. Ulkona on kylmä päivä eikä paikoillaan seisoskelu varmasti ole hauskaa. Itse saan olla sisällä ja pakkaan leipiä, vihanneksia ja muuta ruokatavaraa kasseihin, joita iltapäivällä aletaan jakaa tarvitseville.
Paikalla on lähes neljäkymmentä vapaaehtoista ja tuntuu, ettei joukkoa johda kukaan – mutta homma toimii kuin itseohjautuva kone. Nämä ihmiset ovat olleet täällä ennenkin, he tietävät mitä tekevät, juttu luistaa ja naurukin raikuu. Osa vapaaehtoisista kantaa sisään kauppojen ja ravintoloiden lahjoittamaa ruokatavaraa, toiset paikkaavat tuotteita kasseihin ja kasseja laatikoihin, loput kasaavat pakkauslaatikoita pinoihin ja kantavat niitä ulos. Puolenpäivän aikaan pidetään tauko, jolloin rukoillaan tehtävän työn puolesta, syödään voileipiä ja kakkua ja tietysti juodaan kahvia. Pöydän ääreen kokoontuva vapaaehtoisten joukko on kuin läpileikkaus yhteiskunnasta: eri ikäisiä, eri uskontoihin ja kirkkokuntiin kuuluvia, erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Toiset ovat opiskelijoita, toiset eläkeläisiä, jotkut ovat itse saaneet apua ruokajonosta ja halunneet ryhtyä auttamaan muita.
Sisällä kirkkosalissakin tarjoillaan kahvia ja voileipiä ruokakassin hakijoille ja muillekin ohikulkijoille – ilmaiseksi. Paikalla on myös hammaslääkäri, jolta voi saada pikaisen hammastarkastuksen. Joku soittaa flyygelillä vanhaa jazzia ja gospelia, ihmiset istuvat kirkonpenkeissä ja salin reunoilla pöydissä nauttimassa kuumasta juomasta ja välipalasta. Andreaskyrkanin tavoitteena on olla olohuone lähistön asukkaille ja kauempaakin tuleville tarvitseville taustasta riippumatta – ja tämä todella on sellainen. Mukana on Wolt-kuskeja, etelähelsinkiläisiä naapureita, työttömiä, vanhuksia, turvapaikanhakijoita, opiskelijoita. Osalla on koko omaisuus kassissa mukana, osalla taas merkkivaatteet päällä. Seurakunnan johtaja, pastori Markus Österlund kulkee ihmisten joukossa ja vaihtaa sanan siellä, toisen täällä. Täällä voi jutella myös hengellisistä tai vaikeista asioista ja saada muutakin kuin vain ruumiillista apua.
Andreaskyrkan on Missionskyrkan i Finlandin (ruotsinkielinen vapaakirkko Suomessa) suurin seurakunta ja toteuttaa missiota lähimmäisenrakkaudesta käytännöllisellä tavalla: täällä seurataan Jeesuksen esimerkkiä ruokkimalla kaupungin nälkäisiä. Joka torstai se jakaa ruokaa 600–800 tarvitsevalle. Operaatio on valtava, erityisesti seurakunnan kokoon nähden: seurakuntaan kuuluu 155 jäsentä, mutta mukana onkin paljon muitakin kuin rekisteröityjä jäseniä, jopa ateisteja. Eräs heistä onkin sanonut, että vaikka hän ei usko siihen mitä kirkossa puhutaan, hän uskoo siihen mitä kirkossa tehdään. Lähimmäisenrakkauden teot ovat vaikuttava todistus.
Lähimmäisenrakkauden teot ovat vaikuttava todistus.
Missionskyrkanilla on Suomessa 13 seurakuntaa ja noin tuhat jäsentä. Jäsenmääriä kuvaava käyrä on osoittanut viime vuodet ylöspäin, mutta kirkkoon kuuluu myös selviytymisestään kamppailevia seurakuntia, joissa ei välttämättä ole varoja palkata edes yhtä pastoria. Talkooviikollani saan tutustua sekä Porvoon seurakuntaan, jossa jäsenmäärä on vuosien varrella pienentynyt että vilkkaaseen, kasvavaan Andreaskyrkanin seurakuntaan. Porvoossakin kuitenkin on oma pastori, vanha kirkko ja seurakuntatilat kauniissa sinisessä puutalossa kaupungin keskustassa ja paljon myös ekumeenista yhteistyötä, kuten kuukausittaiset ekumeeniset rukoukset kaupungintalolla, yhteiset kesäjumalanpalvelukset vapaiden suuntien kesken ja yhteinen holokaustin muistopäivän viettämisen perinne.
Vaikka Andreaskyrkanilla toiminta on vilkasta, vapaaehtoisia paljon ja seurakuntasali on käytössä seitsemänä päivänä viikossa, ei sielläkään elämä helppoa ole. Taloushuolet ovat arkea ja erilaisiin hankehakuihin kuluu paljon aikaa. Talkooviikollani talon kellarikerroksen putket ovat jäätyneet eikä vessoja voi käyttää ja lämmityskin takkuilee niin, että työhuoneissa pitää olla useampi villapaita päällekkäin.
Pienenä kirkkona isojen puristuksessa Missionskyrkan on elänyt ekumeniaa todeksi perustamisestaan saakka. Kun Andreaskyrkan 1800-luvun lopulla rakennettiin, sille annettiin nimeksi Allianssitalo toivottamaan tervetulleeksi ihmiset erilaisista taustoista. Kirkossa on alusta asti etsitty yhteyttä ja yhteistyötä muiden kanssa, hyväksytty erilaisuus ja jopa teologiassa ollaan ekumeenisesti poikkeuksellisen suvaitsevia. Kirkko hyväksyy sekä uskovien aikuiskasteen että lapsikasteen ja keskittyy teologiassaankin etsimään enemmän yhteyttä kuin eroja.
Talkooviikolla erityisesti seurakunnan avoimuus, lämminhenkisyys ja ruohonjuuritason käytännöllinen ekumenia tekevät vaikutuksen. Täällä kuljetaan konkreettisesti Jeesuksen jalanjäljissä.
