Perheet ikääntyneiden viimeisenä turvana?
Suomi elää vanhustenhoidossa hiljaista, mutta vääjäämätöntä murrosta. Yhteiskunnallinen viesti on ollut jo pidemmän aikaa selvä: ikääntyneiden tulisi asua kotona mahdollisimman pitkään ja perheiden tulisi ottaa suurempaa hoivaroolia jäsenistään. Yhteiskunnan varat eivät riitä samaan palvelutasoon kuin tähän saakka. Mutta millaisiin perheisiin vastuu on tarkoitus palauttaa ja millä edellytyksillä?
Vanhempien toiveesta alkunsa saanut virsilauluilta on ollut itselleni teologisesti virkistävä.
Olen viimeisen puolentoista vuoden ajan harrastanut vanhempieni kanssa virsilauluiltoja. Joka maanantai työpäivän jälkeen hyppään autoon ja vaihdan lennossa roolia. Vanhempien pihassa autosta kuoriutuu kanttori, joka on valmis illan kuoroharjoituksiin. Virsikirjat on aseteltu kauniisti olohuoneen pöydälle. Eriväriset nauhat ovat etsiytyneet niiden virsien kohdalle, joista illan on määrä alkaa. Ehdimme laulaa yhdessä kymmenen virttä.
Vanhempien toiveesta alkunsa saanut ilta on ollut itselleni teologisesti virkistävä: vanhojen virsien sanoma on selkeä ja kirkas. Vaikeudet kuuluvat itsestään selvänä osana elämään. Jumala haluaa auttaa ihmistä, mutta hän tekee sen ajallaan ja tavallaan. Ajan rajan tällä puolella elämässä on vaikeuksia ja kiusauksia, mutta taivaassa kaikki hankaluudet ovat poissa.
Millaista tulevaisuuden yhteiskuntaa yhdessä rakennamme?
Ajatus perheestä hoivan ensisijaisena järjestäjänä perustuu malliin, joka ei ole sama kuin ennen. Perheet ovat hajaantuneempia ja hauraampia. Aikuisten lasten elämä pyörii työn tai sen puutteen ympärillä. Työelämässä olevilta työ vaatii joustavuutta, joka ei aina kohdennu perheen suuntaan. Sukupolvien välinen maantieteellinen etäisyys voi olla pitkä tai suhteet ovat jostain syystä viilenneet ja katkenneet. Kaikilla vanhuksilla ei ole jälkikasvua lainkaan.
Yhteiskunnallisissa linjauksissa korostuvat omaisten tarjoama hoito, kotihoidon digitaaliset ratkaisut, yhteisöllinen asuminen ja vapaaehtoisten tarjoama turva. Kaikki nämä ovat arvokkaita sotea ja perhettä täydentäviä rakenteita. Jossain on aina joku, joka voi ja jaksaa kantaa vastuuta. Mutta entä kuka paikkaa aukot silloin, kun perhe on jo valmiiksi kuormittunut tai sitä ei ole?
Jos haluamme palauttaa hoivavastuuta perheille, meidän tulisi kiireellä vahvistaa parien ja lasten hyvinvointia.
Jos vastuu siirtyy, mutta resurssit eivät seuraa mukana, murros ei ole kestävä. Kysymys ei lopulta ole hoivasta, vaan siitä, millaista tulevaisuuden yhteiskuntaa yhdessä rakennamme. Jos haluamme palauttaa hoivavastuuta perheille, meidän tulisi kiireellä vahvistaa parien ja lasten hyvinvointia niin, että perhe jaksaisi tulevaisuudessa hoivata jälkikasvun lisäksi myös ikääntyneitään.
Jos yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan yksi kylä, sitä tarvitaan myös yhdestä ikääntyneestä huolehtimiseen. Elämänkaaren alku ja loppu ovat lopultakin niin lähellä toisiaan.
