Jo äidin kohdussa lapsi tutkitaan tarkkaan, onko hänestä yhteiskunnan jäseneksi. Jos terveen lapsen mitta ei täyty, äitiä kehotetaan harkitsemaan, haluaako hän tämän lapsen. Yhteiskunta ei halua sellaista, joka on vain ihminen, vaan syntymäluvan saaneen lapsen täytyy pystyä suoriutumaan ihmisyydestä. Syntymän jälkeen vauvan mitat ja Apgar-pisteet joku ottaa ensimmäisenä merkkinä hyvästä suorituksesta. Pian alkaa jatkuva näyttö: päiväkodissa taapero oppii syömään itse, pukemaan, sitomaan kengännauhat, rauhoittumaan päiväunille ja selviytymään arjesta itsenäisesti. Oppiminen on luonnollista ja hyvää, mutta varhaisen itsenäisyyden korostus herättää myös ajatuksen, mitataanko ihmisarvoa suoriutumisella?
Länsimaissa puhutaan paljon ahdistuneisuudesta, paniikkihäiriöistä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Moni nuori kokee jatkuvaa painetta pärjätä. Opettaessani kansanopiston Nuorten raamattulinjalla (PK) ja Polku korkeakouluopintoihin -linjalla olen huomannut, kuinka usein keskustelu kääntyy jatkuvaan murehtimiseen tai keskittymisen ja nukkumisen vaikeuksiin. Miksi elämä on niin ahdistavaa? Monet meistä sinnittelevät jaksamisensa rajalla ja lepäämisen kyky on kadoksissa. Ratkaisuksi tarjotaan usein itsensä johtamista: tehokkaampaa ajankäyttöä, säännöllistä treeniä, älykelloa, mindfulness-harjoituksia tai lääkitystä. Osa näistä voi olla hyödyllisiä, mutta samalla herää kysymys: onko levostakin tullut suoritus? Mieli rauhoitetaan tekniikalla ja metsäkävelyn tehokkuus mitataan askelilla? Kun älykellosi kertoo aamulla, miten onnistuit ”nukkumissuorituksessasi”, lepoa mitataan tuloksella.
Suorittamisen ajatus näkyy varhain myös lasten elämässä. Harrastuksia kertyy paljon, sillä kaikkea halutaan kokeilla ja kehittyä jo varhain, jotta tulevaisuudessa päästään parhaisiin suorituksiin. Vanhemmat toivovat lapsilleen parasta, mutta samalla lapsi voi menettää arjessa tuiki tärkeät tylsät hetket, joissa vain ollaan eikä pyritä mihinkään. Koulussa mitataan ennen kaikkea oppiaineissa suoriutumista, vähemmän kaikessa oppimisessa tarvittavaa lepäämisen taitoa. Moni nuori kokee, että lukio ja ylioppilaskirjoitukset määrittävät tulevaisuuden suunnan ja todistusvalinta korkeakouluun lisää painetta entisestään. Koulusta tulee suoritus, jossa pärjäävät usein ne, jotka jaksavat puristaa eniten – eivät välttämättä ne, jotka oppivat parhaiten.
Kun älykellosi kertoo aamulla, miten onnistuit ”nukkumissuorituksessasi”, lepoa mitataan tuloksella.
Hektinen työelämä on ottanut entistäkin enemmän kierroksia ja opettelemme jatkuvasti uusia järjestelmiä. Työn mielekkyys katoaa, kun siitä tulee asetettujen suoritustavoitteiden ja arvonannon saavuttamista. Kiireestä on tullut tehokkuuden merkki. Samalla puhumme elämänhallinnasta ikään kuin kaikki olisi omissa käsissämme. Kun sitten eteen tuleekin hallitsematon yllättävä vastoinkäyminen kuten sairastuminen tai onnettomuus, syytämme muita tai itseämme huonosta varautumisesta elämän arvaamattomuuteen.
Sosiaalinen media tuo suorittamiseen oman tasonsa. Arjen hetket muuttuvat helposti esityksiksi: perheen tai ystäväpiirin juhlat, retket ja matkat kuvataan ja jaetaan seuraajille. ”Laatuaikaa” arvioidaan suorituksena tykkäysten määrällä ja unohdamme, että monet elämän arvokkaimmat hetket on tarkoitettu vain paikalla olijoille. Mitä lisäarvoa saa kahden sydämen aito kohtaaminen sadoista sydämistä somessa?
Elämme suoritusyhteiskunnassa, jonka olemme itse rakentaneet. Maailma muuttui silloinkin, kun isä lampun keksi, ja illalla alettiin mennä nukkumaan myöhemmin keinovalon takia. Emme ole syyttäneet sähköä tai hehkulamppua nukkumisajan lyhentymisestä, joten yhtä vähän voimme syyttää muuta teknologiaa tai somea. Algoritmit ja koukuttavuus ovat toki somessa vahvempia kuin sähkövalossa, joten rajoituksia on viisasta yhdessä sopia, mutta tehtävämme on käyttää kaikkia välineitä viisaasti. Puhelimen voi laittaa pois samalla tavoin kuin lampun voi sammuttaa. Tekoälykin viittaa ihmisen levontarpeeseen määritellessään itseään: ”Minä en lepää samalla tavalla kuin ihminen. En väsy, enkä tarvitse unta, koska en ole tietoinen enkä biologinen olento. En myöskään ’toimi taustalla’ jatkuvasti omasta aloitteestani. En koe kuormitusta, stressiä tai palautumisen tarvetta.”
Me työn ja kuormien uuvuttamat suorittajat olemme unohtaneet lepopäivän pyhittämisen. Syntymä, elämä ja kuolema eivät ole suorituksia. Kuten Luojamme seitsemäntenä päivänä katsotaan mekin kaikkea viikon aikana tekemäämme, iloitaan siitä, myös keskeneräisistä töistä, levätään ja käydään messussa kuulemassa sanat ”sinun edestäsi annettu ja vuodatettu”. Elämän tärkein asia, joka ottaa pois murheen ja antaa ikuisen rauhan, on annettu lahjaksi eikä sitä voi suorittaen saada. Kaikki vaatimukset on täytetty.
