Pimeä peittää maan piirin sopivasti ennen joulun valoja. Saadaan aikaan suuri kontrasti, koko elämää koskettava todellisuus. Vaellamme pimeässä Suomen alkutalvisäässä, pukeudumme lämpimämmin, varaudumme pikkuhiljaa jäisiin katukivetyksiin. Osa meistä on jo oppinut käyttämään enkeleitä, hampaan – minkä tahansa muun muotoisia heijastimia, jopa liivejä ja pusakoita. Silti pimeä pelottaa, katua ylitettäessä saa olla hereillä. Ja auton ratissa kirkkain aivoin ja silmäterin, että ehtii huomata sivusta lennähtävän nuoren sähköpyöräilijän. Hurja vuodenaika meille suomalaisille!
Mitä meistä heijastuu toisille? Kova kysymys, jos lähtee miettimään pintää syvemmälti. Olenko lähimmäisilleni turvatekijä vai uhka, onko vierelläni valoisaa vai ahdistavaa? Onko minussa ylipäätään mitään valoa? Kun kysyy, on jo oikealla tiellä. Joutuu ja saa katsoa itseään peilistä, jota Herramme pitää edessämme aika ajoin. Ei kiusatakseen, vaan auttaakseen ja armahtaakseen.
Te olette maailman valkeus, kirjoittaa Vuorisaarna Jeesuksen sanomana. Lamppua ei laiteta vakan alle piiloon, vaan oikeisiin töihin. Olemaan valona elämän matkalla toisille ihmisille. Toteuttamaan sitä tarkoitusta, mihin meidät on kutsuttu. Kukin omalla tavallaan ja omanlaisena valoilmiönä. Kuka hohtavammin, kuka vaatimattomammin ja molemmat kuitenkin korvaamattomina.
Sileä pinta ei puhuttele.
Valo meissä on häkellyttävä ilmaisu. Itseäni auttoi ystävä, joka vahingossa pudotti 1952 kansakoulussa saamani Hymytytön lattialle. Kaunis, täydellisen valkea patsas halkeili ja herätti mielessäni melkoista kaunaa ystävääni kohtaan. Huolimaton mies, minun hymyilevä esikuvani meni hajalle. Mutta kun kului aikaa ja aloin liimailla herttaista patsasta kokoon, tein elämää suuremman oivalluksen. Se oli sitä luokkaa, ettei ole enää sen jälkeen joutunut pohtimaan Jumalan työtapoja ja Jeesuksen ylivertaisuutta hänen puhuessaan. En ole yllättynyt niistä kolhuista ja tappioista, joita elämä on tuonut. Miksi kysymykset ovat kääntyneet levollisesti Siksi-vastauksiksi. Halkemille on löytynyt merkityksiä.
Hymytyttö tuli kokoon pala palalta, pintaan jäi monia avoimia säröjä ja minä oivalsin. Kun ihminen uskaltaa olla säröinen, elää vastaansanomattomasti totuudessa, hän voi olla valona. Juuri niiden säröjen kautta tulee valo ulospäin. Sileä pinta ei puhuttele.
Kun syntisen ihmisen sieluun lahjoitetaan uskon ja Pyhän Hengen kautta taivaallinen valo, tapahtuu ihme. Sisällä oleva heijastuu parhaiten ulos muille kanssakulkijoille. Olemme samalla ihmisen tasolla, syntyy yhteys, joka alkaa kantaa hedelmää. Toinen syntinen tuo toisen Jeesuksen luo, josta valo heijastuu molempien sydämiin.
Nyt on aika pukea päälle hengelliset heijastimet, toisin sanoen antaa Jumalalle lupa ja oikeus astua elämäämme, armahtamaan syntisyytemme ja käyttämään meitä rosoisia hänen lähettiläinään. Tästä syhtyy mielenkiintoinen uskovan polku, jonka päämäärä on valoa täynnä.
