Kaksi lastenkodin entistä kasvattia kertoo, mitä Parikanniemi heille merkitsee.
Tero Korhonen sai kodin, jossa rakastettiin ehjäksi
Synnyin Helsingissä kesällä 1986. Minut ja toiseksi vanhin siskoni otettiin huostaan samana vuonna Helsingissä sijaitsevaan lastensuojelulaitokseen Fålkhälsaniin ollessani vielä niin pieni, että minut kastettiin lastensuojelulaitoksessa. Siskon kanssa meidät sijoitettiin silloiseen Mikkelin maalaiskuntaan, sijaisperheeseen.
Uskoisi, että tarina saisi tässä kohtaa paremman käänteen, mutta tuokin perhe hajosi, jolloin meidät jouduttiin uudelleen sijoittamaan. Tällä kertaa meidät sijoitettiin Parikanniemen lastenkotiin, silloiseen Ristiinaan, Vitsiälän kylällä. Olin tuolloin noin 3-vuotias.
Se oli viimeisin kerta, kun meidät sijoitettiin uudelleen. Meille annettiin koti, joka pysyi, jonka suojissa sain etsiä itseäni, tarkoitustani, kipuilla hyljätyksi tulemista, elämän julmuutta ja kovuutta. Ajan kuluessa, monen erehdyksen ja vaikeuden, onnellisen hetken ja korjaavan kokemuksen kautta sain lopulta valmiiksi työkalut, joilla pääsin purkamaan pois sen kaiken pahan ja kivun, joka söi minua sisältä.
Omaohjaajani sekä silloinen laitoksen johtaja olivat suuressa osassa vaikuttamassa kasvuuni olemalla roolimalleja aikuisuudesta ja tasapainosta.
Tärkeimpänä kaikessa olivat ohjaajat, jotka olivat turvallisia aikuisia. He toimivat tukijalkana maailmassa, joka tuntui pelottavalta ja tuntemattomalta. Omaohjaajani sekä silloinen laitoksen johtaja olivat suuressa osassa vaikuttamassa kasvuuni olemalla roolimalleja aikuisuudesta ja tasapainosta. Vanhimmat siskoni, joiden olemassaoloa elämässäni Parikanniemi tuki, olivat myös isossa roolissa antamassa perspektiiviä kasvulleni.
En tuntenut vanhempiani. Isäni kuoli ollessani kuuden vanha. Äiti ei tullut kuin joi-tain kertoja koko lapsuuteni aikana tapaamaan minua ja minä häntä puoliksi pakotettuna, puoliksi lapsen sydämellä toivoen jotain, aina kuitenkin tullen enemmän tai vähemmän pettyneeksi. Lopulta äitini sairastui Alzheimerin tautiin ja kadotti muistinsa ja persoonansa. Äiti kuoli ollessani jo yli 30-vuotias.
Jäin vaille vastauksia, mutta se ei haittaa. Miksi? Koska olen aina kokenut, että tragediassa, jossa en tuntenut vanhempiani, piili myös onnen siemen.
Sain kodin. Sain erilaisen, isomman kodin, isomman perheen. Minun ei koskaan tarvinnut miettiä, onko se oikein, vaan sain omaksua kotini juuri sellaisena kuin se oli. Paikkana, jonne eksyneet ja rikotut sielut kerättiin. Paikkana, jossa nuo sielut rakastettiin taas ehjiksi.
Tänä päivänäkään en ole löytänyt paikkaa, jossa pääsisin samanlaiseen tunteeseen. Toisaalta se on luonnollista. Muita paikkoja en voi kutsua kodikseni.
Minna Kyyrö koki olevansa rakastettu sellaisena kuin on
Minna Kyyrön varhaislapsuudessa turvattomuus oli ollut arkea.
Aluksi se oli minulle paikka, jossa pelotti, oloni oli epävarma ja turvaton. Olinhan tottunut jo, että kotia ei välttämättä ole tai paikalla odottaa turvattomat, aggressiiviset ja päihtyneet aikuiset.
Välinpitämättömyys ja kylmä läsnäolo olivat arkea. Siinä olivat lapsen tunteet usein hukassa ja ajatukset täynnä kysymyksiä: Miksi minusta ei välitetä enkä saa kasvaa turvallisesti? Mikä minulla on vikana?
Siellä oli ympärillä vieraita ihmisiä minua odottamassa, mutta vastaanotto oli silti lämmin ja kasvoilla hymy, joka alkuun tuntui hämmentävälle, mutta turvalliselle. En ollut tottunut sellaiseen, vaan ympärillä oli vuosia pyörinyt vain kaaosta.
Muutaman hetken otti valtava kapina, ikävä, ahdistus ja epävarmuus, koska en myöskään ollut tottunut rajoihin ja sitä vähemmän välittämiseen.
Olin vihainen ja pettynyt, mutta myös helpottunut, ettei enää tarvinnut pelätä. Nämä aikuiset eivät hävinneet vie-reltäni, vaan päivät kuuntelivat ja ottivat vastaan, aidosti välittäen.
Sain kasvaa turvallisesti siipiäni kokeillen ilman hylkäämistä
Pian olinkin hyväksytty tunteineni, kysymyksilleni sain vastauksia ja olin rakastettu juuri sellaisena kuin olen.
Oloni oli turvallinen ja hyväksyin aikuiset sekä kodin rajoineen, joka minut varmasti pelasti nykymaailman julmuudelta.
Valtavasta nuoruuden kuormituksesta huolimatta sain kasvaa turvallisesti siipiäni kokeillen ilman hylkäämistä, kyyneleeni otettiin vastaan aidosti kesti ne kuinka kauan tahansa.
Syli oli avoin ja läsnä joka sai aina rauhoittumaan, halaus antoi voimia jaksamaan.
Se oli koti, jossa rajat olivatkin rakkautta, josta voimavarani, rohkeuteni ja hyvän elämän aikuisuuteni olen saanut.
Kotini on turvani ja tukeni tänäänkin. Kiitos näistä opeista elämään kuuluu kaikille mammoille ja papoille, joilla puhdas, lämmin sydän.
Vilpittömästi välittävä ja kärsivällinen kasvatus on tehnyt minusta MINUT!
Siksi se oli minun ja on minun koti.
”Kotona on aina ovet avoinna, olet tervetullut milloin vain. Jos hätä tulee, ollaan kuulolla, aina.”
Kotiovelle palatessa vastassa on rauhallisuus, lämmin hymy ja välittäminen. Joka kerta ihmismieli ja sielu pysähtyy rauhallisuuteen, jota jokainen meistä kaipaa.
Saisivatpa kaikki lapset ja nuoret kasvaa ja kokea tämän.
Kiitos, koti!
Artikkeli on julkaistu Parikanniemen Kontti -lehdessä elokuussa 2025.
