Onko normaalia olla pelkäämättä? Auttaisiko, jos ymmärtäisimme pelon juuret? Joka tapauksessa maailmamme elää keskellä eritasoisia ja – kokoisia pelkotiloja, uhkakuvia, epätoivoa pienessä ja suuressa mittakaavassa. Emme syntyneet paratiisiin, jonka portit aikoinaan rämähtivät kiinni lankeemuksen jälkeen. Kaikki synnymme suoraan pelon valtakuntaan. Se on yhteinen karu kohtalomme, se yhdistää ellei mikään muu. Jatkamme Eevan ja Aatamin tavoin häpeän, syyttelyn pakomatkaa, jolle ei näy loppua. Vauhti vain kiihtyy, kun seuraamme median tarjoamaa viestintää. Moni sulkee jo uutiskanavia, ei tahdo jaksaa enää ottaa kantaa ja olla jotain mieltä. Tuntuu, että normaali elämä jää kohta elämättä, on tehtävä itse valintoja nähdäkseen edes vähän valoa. Korvamme ovat kuuroutuneet Jumalan äänelle, joka kyselee: Missä sinä olet!
Vanhempia pelotellaan heti lapsen syntyessä huolilla, valtavalla työmäärällä, oman vapaa-ajan riistolla ja maailmanlaajalla katastrofilla. Eli pelko alkaa hallita kohta uuden viattoman syntymän ihmeen keskellä. Nuorilta vanhemmilta viedään ihastelun ilo. Ei ihme, että lapsia ei enää synny samaan tahtiin kuin ennen. Kun ihminen haluaa mukavaa elämää, siihen ei kuulu haastava vastuu lapsista, eikä myöskään vanhuksista. Oman itsen tarpeet ajavat kaiken muun ohi, etsitään onnea, rakkautta, mainetta ja kunniaa – ja kuitenkin elämää varjostaa käsittämätön pelko. Mistään ei pysty nauttimaan täysin palkein, sillä pelko asuu minussa. Olen vanki.
Ellei kristinuskon ytimessä olisi Jeesus, en näkisi mitään syytä kuulua johonkin kirkkoon.
Jeesuksen tarjoama elämäntapa mullistaa kaiken. Hän kääntää kaiken ylösalaisin, rikkoo likaiset lasi-ikkunat ja pudottaa maan kamaralle kokemaan ihmisen kokoista elämää. Kun tänään aletaan puhua entistä enemmän Jeesuksesta, alkaa syttyä valonsäteitä keskusteluun, saarnoihin ja kohtaamisiin. Media on pakotettu ottamaan vastaan myös ilouutisia. Ellei kristinuskon ytimessä olisi Jeesus, en näkisi mitään syytä kuulua johonkin kirkkoon. Mielummin satsaisin hyväntekeväisyysjärjestöihin ja luonnon suojeluun. Ehkä jonkin verran jonkinlaiseen hiljaisuuden kokemiseen.
Jeesus riisuu ihmisen ja hänen kulissinsa. Hän riisuu minut kaikesta teennäisestä antaakseen vapauden ja rohkeuden katsella itseäni ja muita rehellisin silmin. Hänen katseensa kohtaa minun pelkoni, eikä minun tarvitse enää selitellä mitään. Salatuimpaan saakka hän tuntee ihmisen ja se kätkee sisäänsä suuren valon ja armahduksen voiman. Tätä me juuri nyt kaipaamme; katso minuun, näe minut sellaisena kuin olen. Kun kohtaa Jeesuksen katseen, maailmaa mullistavan armon viestin, ei enää tarvitse hävetä omia varjoja, vajavuutta, turhautumista, syntejä – ei mitään. ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen”, ohjeistaa meitä yhä Galataiskirje. Hengen vallatessa meissä lisää alaa, alkaa löytyä hedelmiä, missä ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys. lempeys, itsehillintä ja ystävällisyys tuottavat rakkauden valoa omalle itselle ja elämämme mutkaisille poluille. Löytyy merkitys olla todellinen elämän matkalainen, joka voi hymyillä.
