Viro kasvoi sanan voimalla

Aluksi on sana, ja se sana pitäisi saada kuunnella omalla äidinkielellä, sanoo emeritysprofessori Rein Veidemann. Hän johti Viron henkistä vapausliikettä, taisteli itsesensuuria vastaan ja voitti maalle itsenäisyyden.

Kun pitkän uran journalistina ja kirjallisuustutkijana tehnyt Tallinnan yliopiston emeritysprofessori Rein Veidemann puhuu, sanoissa on pitkän kokemuksen tuomaa viisautta, mukaansa imaiseva tulokulma ja historiallista faktaa. Se avaa uudelleen Viron historian kipeät ja samalla myöskin upeat hetket, tekee niistä lihaa ja verta, erottellen oikean elämän ja puoluepropagandan toisistaan. 

– Virolaisilla aina vedettävänä muutamia kärryjä, kun kansa on pieni, määrittelee Veidemann virolaisten kansallista identiteettiä Isäntänä Tapani Ruokanen -ohjelmassa. 

Veidemann oli osa Neuvostoliiton poliittista koneistoa, koska muuta vaihtoehtoa ei siihen aikaan ollut. Mutta hän oli myös osa virolaisten henkistä vapausliikettä, joka lopulta sai haluamansa vuonna 1991 – itsenäisyyden, joka oli ollut pöytälaatikossa odottamassa aikaansa 50 vuotta. 

– Eihän ennen kirjallisuuskriitikkoja ollutkaan. Kirjallisuus palveli puoluepropagandaa, sanoo Veidemann vakavana. 

Stalinin jälkeiset liennytyksen vuodet olivat kuitenkin nuorelle, omilla aivoillaan salaa ajatettelevalle, miehelle toivonkaivo. Sen rakentaminen alkoi jo lapsuuden Pärnusta. 

– Lapsuuteni tässä kaupungissa oli onnellinen ja tunnerikas. Lapsuus oli kaikille onnellista aikaa. Vanhemmat pitävät huolta, ja sellaisissa olosuhteissa lapsi pystyy kasvamaan. Vartuin Rääman  kaupunginosassa. Siellä oli pyrkimystä intellektuelliin elämään, vaikka ei ollut minkäänlaista korkeampaa sivistystä. Halu tietää ja ymmärtää maailmaa, se oli aika korkea.  

Itsesensuuri pudotti Viron kartalta

Sodan jälkeisen suuren hävityksen keskelle vuonna 1946 syntyneen Veidemannin merkitys naapurimaan historian suunnan määrittelyssä oli merkittävä, niin kuin vain yhden ihmisen merkitys voi olla. Hän ei vähättele omaa rooliaan, mutta yhden asian ylitse muiden.

– Yksi asia joka täytyy mainita ja jota täytyy kiittää, on se että Viron kieli pysyi sivistyskielenä sodan jälkeenkin. Se millä kielellä puhutte, se on tärkeää. Kun 1980-luvun alussa aloin käydä Suomessa, suomalaiset olivat ihmeissään, että teillä siellä puhutaan viron kieltä. 

Veidemann nostaa Presidentti Urho Kekkosen suureen arvoon kieliasiassa. Kekkonen vieraili Virossa vuonna maaliskuussa 1964 pitäen kuuluisan puheensa viron kielellä.

– Se oli melkoinen kannanotto, jopa mielenosoitus, sanoo Viron tuotteliain kirjallisuuskriitikko ja -tutkija. 

– Kekkonen oli kuin yksi vapahtajista, myytti, jolla on nykyään muistoreliefi satamassa.  

Vuonna 1969 Suomen ja Viron välile avautui laivayhteys, ensin Väinämöisellä ja myöhemmin legendaarisella Georg Otsilla. Saattaa tuntua pieneltä asialta, mutta Virolle se oli aukko hengittää raitista ilmaa. 

– Välillä oli musta aukko. Kokonainen sukupolvi opiskeli Suomen kouluissa, tietämättä että Viro on itsenäinen valtio. 

– Itsesensuuri ei koske pelkästään Suomea. Se oli valtava myös Neuvostoliiton sateliittimaissa,  esimerkiksi Puolassa ja Tsekkoslovakiassa. Heitä ohjattiin Moskovasta. 

Kova halu tietää muusta maailmasta

Veidemann palaa vuoteen 1949, jolloin Virosta kyyditettiin 20 000 ihmistä Siperiaan. Tapahtuma jätti pysyvän jäljen virolaisten mieliin. Tapahtuma lisäsi virolaisten vapaudenkaipuuta, halua olla itsenäinen ja osa muuta maailmaa. 

– Isäpuoleni kuunteli Voice of America -ohjelmaa. Samalla radioaaltoja peilaavat autot kulkivat Pärnun kaduille, mutta emme jääneet kiinni.  

Samalla kun halu tietää muusta maailmasta kasvoi, oli yritettävä mukautua yhteiskuntajärjestykseen, nuoren Veidemannin myös. 

– Vanhemmat yrittävät mukautua yhteiskuntajärjestykseen, ja minäkin menin pioneeriksi. Minusta tuli johtaja. Menin Komsomoliin ja minusta tuli puolueen jäsen. Kysyin vanhemmilta, pitäisikö mennä? Isä ja äiti sanoivat, mene jos ei ole estettä.

Armeijassa ollessaan Veinemann näki läheltä Tsekkoslovakian miehittämisen kesällä 1968. Leninin nuorisojärjestössä toimiminen, kolmen vuoden palvelus maavoimissa ja sitä seurannut opiskelu yliopistossa toivat tulevaisuutta ajatellen uskottavuutta ja mahdollisuuksia. Veidemann lähti lukemaan viron kieltä ja kirjallisuuttavuonna 1969.

– Oli arvokasta opiskella viron kieltä. Kieli oli yksi viron identiteetin rakentajista ja lähteistä. Neuvostoaikana koko identiteetti rakentui kirjallisuuden ja kielen kautta. 

Vainemann nostaa esiin kansainvälisestikin tunnetut maan suuret kirjalijanimet, mm. Paul-Erik Rummo, Maria Unter, Jaan Kross ja Jaan Kablinski.

– Tallinnan keskustassa Harjukadulla oli kirjailijaliiton paikka, jossa Jaan Kross asui. 1990-luvun alussa, aina kun saapui aika julkistaa palkinnon saaja, lehtimiehet olivat pihalla odottamassa, tuleeko Krossista nobel-kirjailija ja he saisivat rynnätä hänen kotiinsa haastattelemaan. Ei tullut, mutta Krossille oli kuulunut Nobel-palkinto, harmittelee Veinemann. Hän sanoo varmana, että jos heidän teoksiaan olisi käännetty heti, kirjailijoiden arvostus maailmalla olisi samalla tasolla kuin esimerkiksi Puolassa. 

Palkintojakin tärkempää oli kirjallisuuden vaikutus, ja etenkin 1960- ja 70 -luvuilla. 

– Kirjallisuudessa luettiin tuona aikana rivien välistä,

Alussa oli sana

Venemann oli kirjailijaliiton jäsen vuodesta 1981 lähtien. Hänestä tuli ensin kirjallisuuslehti Loomingin varapäätoimittaja ja melko nopeasti presidentti Gorbatshovin aikaan kaksikielisen Vikerkaar-lehden päätoimittaja. Se oli aikaa jolloin Yhdysvaltain presidentti Reagan ja Gorbatshov tapasivat Reykjavikissa. Georg Ots oli hotellina ja Veinemann reportterina siellä. Aika oli pomminherkkä. Oli taiteiltava neuvostoideologian ja syntyneen vapaushaaveiden välimaastossa. Veinemann pyydettiin mukaan. Epäilijöitä oli, mutta hän onnistui. Vikerkaarista tuli johtava aikakauslehti Virossa.

Veinemann laittoi itsensä peliin ja pyysi pitkään sensuurin takia vaiti ollutta Paul Erik Rummoa kirjoittamaan lehteen avausrunon.

– Kun ensimmäinen lehti oli ilmestynyt, olin maaseudulla. Minulle lähetettiin sähke. Aksel Tamm lähetti viestin: You did it! Uusi aikakausi on alkamassa! kertoo Veinemann alleviivaten sitä, että kyseessä oli pieni maa ja pieni kansakunta. Siksi sanan merkitys oli erityisen suuri.

– Kansallisuutena synnyimme, yhdessä luterialisuuden kanssa. Reformaatio, meidän esi-isämme,  Luther ja Guttenberg. Uskonpuhdistuksen ajan tärkein sanoma oli: aluksi on sana, ja sana pitäisi kuunnella omalla äidinkielellä,

– Sieltä se lähti liikkeelle. Ei ehkä Luther ajatellut niin, että uskonpuhdistus laajenisi kansojen syntyyn. Mutta se oli vallankumouksen alku. Kansat saivat äidinkielen, esimerkiksi Suomi ja Saksa. Se kaikki on saanut syntynsä sanan voimalla, sanoo Veinemann. 

Itsenäisyysjulistus

Rein Veinemann on paras mies puhumaan 20. elokuuta 1991 tapahtuneen itsenäisyyden palauttamisen vaiheista. Hän palaa Ruokasen kanssa maaliskuun 1990 vaaleihin, jolloin Veinemann itsekin sai paikan korkeimmassa neuvostossa. Kampanjoissa luvattiin palauttaa kansanrintaman tavoittelema Viron itsenäisyys. Isoin kysymys oli, millä mandaatilla parlamentti tekisi?

– Olin Suomessa kesällä 1991 ja keskustelin täällä. Suomessa oltiin sitä mieltä, että kyllä te saatte itsenäisyytenne, mutta pidetään silti Gorbatshov mukana. Kansanrintaman tarkoitus oli tehdä se vuoropuhelun kautta. Liettuassa ja Latviassa siitä tuli verinen näytelmä. Viron verilöylyn pysäytti Boris Jeltsin. Se oli yksi näistä ihmeistä, sanoo Veinemann. 

Gorbatshov syrjäytettiin ja virolaiset ymmärsivät tilaisuutensa tulleen. Kun parlamentti kokoontui, kukaan ei kysellyt mandaatteja, vaan itsenäisyys palautettiin, lippu sai värinsä.

– 18.8.1991 aika loppui. Vallankaappaus oli se mahdollisuus. Minulle tuli koko Viron aikaisempi historia mieleen. Jos emme tee sitä nyt, meille ei anneta uutta mahdollisuutta. 20.8. klo 11.03 otimme vastaan julistuksen. Ei julistusta uudelleen itseänäiseksi, koska se oli ollut koko ajan itsenäinen. Suomikin tunnusti, että ei tarvittu uutta itsenäisyyttä, vaan uudisti vain diplomaattisuhteet, sanoo Veinemann, joka kirjoitti tuon kuuluisan julistuksen.  

Suomalaisten varovaisuudesta ottaa kantaa Viron ja Neuvostoliiton suhteisiin Veinemann ei tee kovin suurta numeroa. 

– Ei siitä jäänyt yhtään katkeruutta. Ruohonjuritasolla Suomi oli paljon mukana, avustivat paljon virolaisia. Pitää ottaa huomioon, millaiset kokemukst Suomella oli venäjän kanssa. Suomi oli käynyt sotaa. Yhdysvaltain presidenttikin sanoi Suomelle, että älkää vaan nyt tehkö mitään. 

Ei pelkoa Venäjästä

Suomi oli ollut tärkeä informaatiolähde Suomen lahden yli. Nyt ystävyyden lippu sai liehua vapaana yli 100-vuotiaiden saloissa.

– Liikuttavaa muistella näitä asioita. 50-60-luvun alusta, Tallinnalle ja virolaisille oli ikkuna länteen auki television kautta. Lännen elämäntapa ja hyvinvointiyhteiskunta. Meille toki sanottiin, että älkää uskoko niitä mainoksia. Väiskin lihatiski on propagandaa, koska omat lihatiskimme olivat niin tyhjiä. 70-luvulla alettiin käydä Suomessa ja huomattiin ei ole mikään fasaadi.  Se oli todellisuus, kaikki näkivät ja kaikki seurasivat Suomen politiikka, jossa etsittiin demokraattista ratkaisua ja konsensusta. 

Virolainen kansakunta ei pelkää venäläistä. Sitä ovat kurittaneet aina muut, saksalaisista kartanon herroista venäläisiin ja skandinaaveihin. 

– Kun lähtee siitä, että venäläistäminen alkoi keisarin aikana 1870. Virolaiset ymmärsivät, että venäläisten kautta on mahdollisuus pelata saksalaisia vastaan. Emme pelänneet venäläisiä. Se pelko syntyi vasta 1950-luvulla kyydityksen jälkeen. Olimme tottuneet, että Venäjä on iso valtio ja venäläinen luonne tarvitsee voimakkaan isähahmon.

Venäläisten määrä kasvoi koko ajan. Ennen sotaa virolaisväestöä oli 90 prosenttia kaikista. Vuonna 1991 itsenäisyysjulistuksen aikaan heitä oli 64 prosenttia. Nyt luku on 75 prosenttia ja loput ovat venäläisiä. 

– Se on historiallinen totuus, että on löydettävä yhdessä elämisen resepti. Sitä ei ole enää mahdollista muuttaa, sanoo Veinemann. Hän uskoo, että aika on heidän puolellaan. 

– Uudet sukupolvet ovat muuttuneet, aika on muuttanut paikallisvenäläiset. He (diasrpora) ovat eroamassa äitivenäjästä. He ovat tulossa itsenäisiksi. Heidän venäläinen identiteettinsä on säilynyt, mutta toisaalta, he ymmärtävät olevansa vironvenäläisiä. Niinkuin suomenruotsalaiset. 

Virolla on kolme rajavaltiota ja Suomikin erillisenä naapurimaana. Tässä on länsimaalaisuuden raja. 

– Siinä mielessä olemme kyllä länsimaisia, että kristillisen kirkon raja on täällä. Tästä alkaa itä. On olemassa tietty raja, ja se alkaa Narvan joelta.

Aiheet