”Pappi kävi kerran vuodessa, mutta rukoushuone oli aina avoinna”

 

– Joku viisas on sanonut, että jumalanpalvelus alkaa, kun astumme ulos kirkosta! Saaressa tuo ”arjen jumalanpalvelus” alkoi puhutella ja tulla todeksi, sanoo vihtiläinen Eija Nurmio Utön rukoushuoneen nurkalla. Kuva: Erja Taura-Jokinen

Suomen eteläisimmällä, asutulla saarella näkyvä seurakuntaelämä on äärimmäisen niukkaa.

Vihtiläisillä Eija ja Seppo Nurmiolla oli unelma, jonka toteutumisen puolesta he myös rukoilivat. Pari tahtoi muuttaa eläkepäivien alettua meren ympäröimään Utöhön, viiden tunnin lauttamatkan päähän mantereesta.

Kumpikin oli – yhdessä ja erikseen – käynyt jo useita kertoja luonnonkauniilla majakkasaarella ja ihastuneet siihen sydänjuuriaan myöten.

Vuoden 2013 marraskuussa haaveesta tuli totta; vuokra-asunto Utöstä oli vapautunut juuri heille.

Muutto alle 40 vakituisen asukkaan saareen oli monin tavoin suuri muutos, myös hengellisessä elämässä.

– Olin omistanut työvuoteni ja suurimman osan vapaa-ajastanikin seurakunnan toimintaan. Sitten asetuimme paikkaan, jossa ei käytännössä ollut lainkaan hengellisiä tilaisuuksia, Eija Nurmio naurahtaa.

– Pappi kävi Utössä kerran vuodessa, alkukesästä, pitämässä siellä messun. Muuta seurakunnan järjestämää toimintaa ei ollut.utokuva
Saaressa asuvat ovat omin voimin pitäneet jouluaaton ja joulupäivän aamun hartaudet.

Miten seurakuntatoiminnan niukkuus vaikutti omaan hengelliseen tilaan?

– Ajattelen, että vähempi olikin enemmän. Äärettömän kaunis luonto ja hiljaisuus hoitivat. Oli aikaa lukea, mietiskellä ja kirjoittaa – rauhoittua Jumalan syliin.

Utön rukoushuoneesta tuli tärkeä paikka. Sen ovet ovat aina avoinna, yötä myöten.

– Sinne menin puolisoni kanssa aina, kun mieli teki. Veimme sinne vieraitammekin. Heidän kanssaan vietimme hartaushetkiä rukoillen ja laulaen. Joskus olimme yhdessä vain hiljaa.

Rukoushuoneen seinään on kiinnitetty Psalmin 139 jakeesta tehty taulu: Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.

– Juuri sellainen tunne minulla oli. Jumala oli siellä kanssani, merten takana.

Eija Nurmion mielestä Utön väki on ”sinut” vähäisen seurakuntaelämän kanssa. He ovat tottuneet siihen, että kohtaavat papin vain kerran pari vuodessa.

– Heidän uskonsa on hiljaista ja nöyrää, elämän haurauden ymmärtämisestä kumpuavaa. Meri on ottanut omansa. Estoniakin upposi vuonna 1994 Utön läheisyydessä, jolloin sinne tuotiin eläviä ja kuolleita.

Nurmiot muuttivat Utöstä Vihtiin viime heinäkuussa saaressa 2 vuotta ja 8 kuukautta viivyttyään.

– Jouduimme lähtemään, koska asuntomme tarvittiin kauppiaan äitiysloman sijaiselle. Ymmärrämme syyn hyvin. Utössä on vain yksi kauppa, jonka avoinna olon turvaaminen on ykkösasia.

Nurmiot ovat tallentaneet menneiden kuukausien kokemukset ja näkymät kuvina ja teksteinä Aikaa Utössä –kirjaansa, joka ilmestyi vihtiläiseltä Aurinko Kustannukselta kolmisen viikkoa sitten.

– Se on läksiäislahjamme ihanalle, meille hyvin tärkeälle saarelle. Kirjan työstäminen on myös ollut terapeuttista luopumisprosessin läpikäyntiä.

Utössä Nurmiot aikovat edelleen käydä useampia kertoja vuodessa. Eija Nurmio jatkaa siellä myös retriittien ohjaamista.