Paasto on paluuta aitoon elämään – ja epäonnistunutkin paasto voi olla onnistunut

Luterilaisessa kirkossa paasto saapuu kahdesti vuodessa. Joulua ja pääsiäistä edeltävät paastonajat kutsuvat kristikansaa kirkkoon. Vanhat kirkkokunnat kutsuvat jäseniään paastoamaan myös kehollisesti.

Ortodoksisen ja katolisen kirkon elämässä paastosta puhutaan paljon.

– Uskallan väittää, ettei se ole aina vain teoriaa. Meillä paastopäiviä ovat melkein jokainen keskiviikko ja perjantai. Lisäksi on neljä pidempää paastoa. Niistä tulee yhteensä puoli vuotta kasvisruokailua ja viihteetöntä elämää. Ainakin virallisesti, ortodoksipappi Lars Ahlbäck tuumii.

– Roomalaiskatolisessa kirkossa piispa antaa hiippakunnalleen paastokäskyn, jossa selitetään paaston periaatteet joka vuosi. Paastolla on hyvin yhteisöllinen ulottuvuus, kun koko hiippakunta paastoaa yhdessä alkaen tuhkakeskiviikosta, dominikaaniveli ja pappi Gabriel Salmela kertoo.

Käytännössä paasto toteutuu erilaisin tavoin myös vanhoissa kirkkokunnissa. Jokaisen ihmisen oman harkinnan lisäksi pappi voi antaa vapautuksia paastosta vaikeassa elämäntilanteessa olevalle.

– Itse vältän alkoholia, vähennän lihansyöntiä ja harjoitan jonkinlaista laupeudentyötä siitä suurempaa numeroa tekemättä. Luovun jostakin omastani jonkun sellaisen hyväksi, jolla on vähemmän. Ja käyn useammin kirkossa, Lars Ahlbäck kuvaa.

– Kuulun dominikaaniveljestöön ja paastolla on meille hyvin yhteisöllinen luonne. Päätämme yhdessä esimerkiksi ruokailuun liittyvistä käytännöistä. Muutoin paasto merkitsee minulle hiljaisuutta, ripittäytymistä ja mahdollisuuksien mukaan almujen antamista, veli Gabriel kertoo.

ON HYVÄ, ETTÄ PAASTO JOSKUS EPÄONNISTUU

Luterilaisesta näkökulmasta paaston voimakas kehollinen ulottuvuus voi tuntua vieraalta ja suorituskeskeiseltä. Lars Ahlbäckin mukaan epäonnistunutkin paasto voi olla kuitenkin hyvin onnistunut.

– Paasto muistuttaa meitä elämän katoavaisuudesta ja kuolevaisuudesta, jotta se kirkastaisi hengellistä ulottuvuutta ja Kristusta. Keräämme seurakunnassa myös paastouhrin, jolla pyrimme muistuttamaan itseämme, että kätemme on mieluummin antava käsi kuin itselle ottava käsi, veli Gabriel selittää.

– Se on myös paluuta uskon lähteille ja uskon mukaiseen elämään. Ei siksi, että Jumala palkitsisi meitä paaston päätteeksi, vaan jotta muistaisimme, kenestä elämämme riippuu. Ajattelen, että joskus on hyvä, että paasto epäonnistuu. Silloin sieltä tulee ulos ihminen, joka on avoin ja hyvällä tavalla heikko, isä Lars jatkaa.

Paastonaikaan kuuluu vahvasti molemmilla vanhoilla kirkkokunnilla ripillä tai synnintunnustuksella käyminen.

– Siinä tehdään tilaa Jumalalle, kun tunnistaa ja sitten tuo julki oman heikkoutensa ja tarpeensa, Lars toteaa.

– Moni tuntee Hieronymus Boschin kuuluisan maalauksen seitsemästä kuolemansynnistä. Minulle paasto on tien kulkemista pois ylpeydestä, kateudesta, vihasta, laiskuudesta, ahneudesta, ylensyönnistä ja himosta, Gabriel kertoo.

PAASTO ON VAPAUTUMISTA

Paastosta puhutaan myös hengellisen asiayhteyden ulkopuolella. Silloin päämääränä on esimerkiksi laihtuminen. Kristillinen paasto ei ole kuitenkaan jokin poikkeustila, jonka jälkeen olisi oikein palata aiempiin tapoihinsa muitta mutkitta.

– Ongelmallista on, jos paasto nähdään poikkeustilana, vaikka se on aina paluuta alkuperäiseen. Me vanhat kirkot korostamme, että paasto on paluuta aitoon ja oikeaan elämään. Moni meistä elää aika orjuutettua elämää paheiden, himojen ja viettien viemänä. Kolmen lapsen isänä olen huomannut, että vapaus löytyy rajoja asettamalla. Paasto leikkaa irti meitä kiinni pitäviä siteitä, jotta voisimme elää Jumalan vapaina lapsina, Ahlbäck selittää.

Ikivanhan dominikaanien sääntökunnan jäsenenä Gabriel on tottunut etsimään erilaisia vuoropuhelun keinoja ympäröivään kulttuuriin. Luterilaisen kirkon viime aikoina esillä pitämä ekopaasto ei saa roomalaiskatoliselta papilta täystyrmäystä.

– Tunnustan, että siinä on oma pinnallisuuden vaaransa, mutta näen siinä aitoja ja hyviä pyrkimyksiä. Jos joku ekopaaston kautta voi löytää jotain uutta Jumalasta ja Jumalan kauneudesta luomakunnassa, se on vain hieno asia.

OMATUNTO HERKKÄNÄ

Ortodoksisessa ja roomalaiskatolisessa kirkossa paasto on koko seurakunnan yhteinen asia. Se ei ole vain seurakunnan tai papiston tehtävä.

– Kun pappi puhuu paljon paastosta, kontrasti voi olla aika suuri siihen omaan vähäiseen kykyyn paastota. Kirkkokansa ei joudu saarnaamaan paastosta, niin puheet eivät ole luonnollisestikaan niin suuria. Pappia vaivaavat omantunnontuskat, kun hän todellakin tietää ne korkeat ihanteet. Itse koen suurta vaikeutta elää puheitani todeksi. Mutta eihän tavoitteena ole myöskään mikään paastorobotti, Lars Ahlbäck pohtii ja viittaa aiempaan paaston epäonnistumisen hyödyllisyyteen.

– Papistolla on aina esikuvan velvollisuus ja se asettaa riman korkeammalle. Papistolla on toki myös erilainen mahdollisuus sen toteuttamiseen, kun katolisessa kirkossa pappi viettää messun päivittäin ja on aina sakramenttien armon lähteillä. Se ei ole useinkaan mahdollista tavallisille seurakuntalaisille, Gabriel kertoo

– Eikä ortodoksipapillekaan, jotka olemme ei vain naimisissa seurakunnan, vaan myös puolisomme kanssa, Lars lisää nauraen.

– Olen viime aikoina erityisesti yrittänyt muistuttaa, että oppisimme olemaan kiitollisia terveydestä. Että oppisimme olemaan kiitollisia jokaisesta hengenvedosta. Toivon, ettei meidän tarvitsisi kohdata sairauksia, jotta oppisimme arvostamaan elämää. Luopumalla voi oppia arvostamaan sitä, mitä meillä jo on, Lars Ahlbäck päättää.

Juttu on julkaistu Sanansaattajassa 4/18.

Teksti: Martti Pyykönen

Aiheet