Vastauksetta jäänyt rukous

Jumalaa kuulee kaikki rukoukset. Taidokkaat sekä mumisten sanotut. Sanomatta jääneetkin, vain huokauksin ja kyynelin ilmaistut.

Näin ainakin väitetään, peräti luvataan. Rukoilemaan opitaan rukoilemalla, sanotaan.

PS Norvanto Hedelmästään puu tunnetaan

Jumalan vaikeneminen on kuitenkin aikamoinen taakka.

Ihmiset kaipaavat aitoja sanoja, rehellistä evästystä. Ortodoksisessa perinteessä on paljon raitista opetusta aiheesta.

Ortodoksipiips Anthony Bloom kertoo kirjassaan Elävä rukous parista, jopa hauskasta, esimerkistä.

Muistan tapauksen, kuinka eräs vanha mies kertoi lapsena rukoilleensa useita kuukausia saadakseen Jumalalta sen hämmästyttävän lahjan, mikä hänen sedällään oli, nimittäin että joka ilta voisi ottaa hampaansa suustaan ja panna ne vesilasiin…

”Olen rukoillut melkein lakkaamatta neljätoista vuotta enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista tunnetta Jumalan läsnäolosta.” Sanoin: ”Annoitteko hänelle tilaisuuden panna sana väliin?” ”Hm”, hän sanoi. ”En, olen puhunut hänelle koko ajan, sillä eikö se ole rukousta?” ”Ei”, sanoin, ”en luule, että se on.”

Rukousten kuuleminen on eri asia kuin ”vastaus”. Vastauksia on monenlaisia. Hiljaisuushan voi olla vastaus. Ehkä Jumalan ”vaitiolo” onkin joskus ihmisen kuuroutta.

Kaikki pyynnöt eivät kuitenkaan ole ”lapsellisia”. Tai hauskoja esimerkkejä.

Ihminen ehkä alkaa epäilemään itseään. Vastauksetta jäänyt rukous, tai siis toivottua vastausta vaille jäänyt rukous jää vaivaamaan.

Ikävä kyllä on tapauksia jolloin vastauksetta jäänyttä rukousta käytetään ”lyömäaseena”. Syytetään vähäisestä, väärästä tai huonosta uskosta. Kyse on hengellisestä väkivallasta.

Anthony muistutti, että itse evankeliumeissa ainut vastauksetta jäänyt rukous oli itse Jeesuksen lausuma.

Jos luet evankeliumia tarkkaavaisesti, näet, että siinä on vain yksi vastauksetta jäänyt rukous. Se on Kristuksen rukous Getsemanen puutarhassa… jumalallisen kärsijän usko oli tarpeeksi suuri kestämään hiljaisuudenkin.

Anthony tähdensi epäilyä uskon osoituksena. Usko kypsyy ja syvenee epäilemällä.

Me uskomme ja samalla kertaa emme usko, ja uskon suuruus näkyy siinä, kuinka se voittaa omat epäilyksemme. Kun sanomme: ”Niin, minä epäilen, mutta uskon todella Jumalan rakkauteen enemmän kuin luotan omiin epäilyksiini”, avautuu Jumalalle mahdollisuus toimia.

Jumalan vaitiolo on merkki siitä, että hän voi luottaa ihmisen kestävän hiljaisuudenkin. Älä pelkää hiljaisuutta. Ole siinä ja nauti.