Vanhemmuus on vaikea laji, eikä lapsena oleminenkaan aina ole helppoa. Uskovien yhteys voi tarjota korjaavan kokemuksen riittämättömyydestä kärsineille äideille, isille ja lapsille. Olemme toki kristittyinäkin monella tavalla vajavaisia, mutta kuitenkin täydellisen Isän lapsia! Saamme myös mahdollisuuden uudenlaiseen vanhemmuuteen: äitejä ja isiä voivat olla kaikki ne, joilla on sydäntä kuunnella ja tukea nuorempia uskovia ja rukoilla heidän puolestaan. Tällaiset vanhemmat ovat olleet minullekin todella tärkeitä elämäni eri vaiheissa. He ovat kasvattaneet minua ihmisenä, kristittynä, äitinä ja myös hengellisenä vanhempana.
Ollessani vähän alle kymmenvuotias kaksi isovanhempaani kuoli samalla viikolla. Kotona surun ilmapiiri oli musertava, kun sekä isäni että äitini olivat menettäneet toisen vanhemmistaan. Uskonnonopettajani oli kuullut tapahtuneesta, seisahti koulun käytävällä eteeni ja kysyi, mitä minulle kuuluu. Itkettyäni hetken hänen sylissään hän vei minut sivukäytävälle ja ehdotti rukoilemista. Se oli ensimmäinen kuulemani omin sanoin rukoiltu rukous. Jumala toi tilanteeseen toivon tuon rukouksen kautta. Parin kuukauden päästä 10-vuotissyntymäpäivänäni toivoin luokkakavereiltani lahjaksi Raamattua.
Lukiossa meillä nuorilla kristityillä oli onni saada sekä hengellinen isä että äiti: kaksi uskonnonopettajaa, jotka omalla ajallaan koulun jälkeen pitivät meille raamattupiiriä. He rohkaisivat meitä myös välitunneilla pidettäviin rukoushetkiin ja evankeliumin kertomiseen aamunavauksissa ja koulun juhlissa. Heidän esimerkkinsä vaikutti vahvasti siihen, että lähdin opiskelemaan teologiaa – halusin itsekin tukea nuoria uskovia ja kertoa heille Jeesuksesta. No, uskonnonopettajaa minusta ei lopulta tullut, mutta teologin koulutuksestani on silti ollut paljon hyötyä, ja evankeliumia olen saanut kertoa työni kautta monin eri tavoin.
Pitkän kotiäidin urani jälkeen koin olevani hyvin puolivillainen teologi.
Alle kolmekymppisenä äitinä hoidin lapsiani Ranskassa – puolikielisenä, ilman isovanhempien tai neuvoloiden tukiverkostoa. 16 lapsen äiti ja kymmenien lastenlasten isoäiti kysyi jumalanpalveluksen jälkeen, mitä minulle kuluu. Huonolla ranskallani kerroin väsymyksestäni ja heti häpesin: mikä minä olin kahden lapsen äitinä valittamaan uupumustani hänelle, joka oli kovissa oloissa kasvattanut valtavan perheen! Mutta hän ymmärsi sekä sanani että väsymykseni, eikä vähätellyt jälkimmäistä yhtään. Muistan tuon kohtaamisen lämmön vieläkin. Jeesuksen hyvyys kosketti minua hänen kauttaan: sain olla väsynyt ja silti rakastettu.
Pitkän kotiäidin urani jälkeen koin olevani hyvin puolivillainen teologi, ja 11 ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen aivan pihalla Suomen kristillisestä kentästä. En olisi koskaan uskaltanut tarttua oman alani töihin ilman hengellisten isien ja äitien rohkaisua. He kutsuivat tehtäviin, antoivat vastuuta, neuvoivat ja rukoilivat. Vähitellen uskalsin ottaa yhä isompia askeleita. Ja pikkuhiljaa opin myös näkemään heitä, jotka ehkä tarvitsevat omaa tukeani.
Hengellinen vanhemmuus on ihana tehtävä, jossa todellakin antaessaan saa. Eikä täydelliseltä Isältämme lopu koskaan se voima ja viisaus, jonka hän haluaa hengellisille isille ja äideille lahjoittaa.
*
Kirjoitus on julkaistu ensin Elämä-lehdessä 4/2026.
