Usko ja politiikka: verta käsissämme

Yksi pääsiäiskertomuksen lukuisista ulottuvuuksista on kertomus politiikan, vallan ja toisaalta uskon ja uskonnon jännitteisestä kohtaamisesta. Kertomus istuu hyvin Vanhan testamentin kontekstiin: onhan VT suurelta osin kertomus poliittisista vallankäyttäjistä sekä erään yhteiskuntajärjestelmän kehityksestä ja romahduksesta. Uuden testamentin näkökulma on toinen: katse siirtyy rakenteista ja instituutioista sydämen tasolle.

Uskon ja politiikan vaikea suhde huipentuu Jeesuksen ja Pilatuksen kohtaamiseen. Ylin poliittinen valta ja jumalallinen auktoriteetti katsovat hetken toisiaan silmään.

Perheniemi Rohkaisun voima

Konflikti on väistämätön. Oikeus epäonnistuu katastrofaalisesti. Uskonnolliset fanaatikot kaappaavat oikeuslaitoksen tarkoituksiinsa ja tuomitsevat syyttömän jumalanpilkkalain perusteella. Lakia vääristellään, todistajat lahjotaan puhumaan valheita. Korkeimman oikeuden tuomari taipuu ryhmäpaineen alla toimimaan vastoin omaatuntoaan ja yrittää häivyttää vastuunsa ja rauhoittaa mieltään epätoivoisella käsienpesurituaalilla. Tuomareilla on verta käsissään.

Virkamiehenkin kädet ovat veriset

Globaalin imperiumin muualta tuodut sotajoukot toteuttavat teloituksen.

”Minä olin vain virkamies, minä vain noudatin käskyjä.”

Ymmärtämättömät sotilaat toimivat käskyjä noudattaen. Käskyjä, jotka tulevat jostain monen hierarkiatason takaa…

”Kyllähän ne viisaammat tietävät, mitä ovat päättäneet… vastuu ei ole minun.”

Kaava toistuu vuosisadasta toiseen. Byrokraatin näkökulmaa holokaustiin on kuvannut mm. Hannah Arendt kirjoituksissaan pahuuden arkipäiväisyydestä.

Virkamiehellä on verta käsissään.

Mutta mistä käskyt, poliittiset päätökset lopulta nousevat? Pääsiäiskertomuksessa ne nousevat uskonnollisten johtajien  ylpeydestä, kateudesta, sokeudesta, kunnianhimosta sekä saavutettujen etujen menettämisen pelosta (Joh. 11:48). Papeilla, fanaatikoilla ja heidän viestinsä nielleillä, sosiaalisen median huutokuoroon liittyneillä on verta käsissään. Mutta lehtiä myydään.

Pääsiäiskertomus on tiivistelmä ihmiskunnan poliittisesta historiasta. Siksi se on niin ajaton ja vahva. Se on kertomus instituutioiden ja ihmisen epäonnistumisesta.

Entä miksi sinä teet, mitä teet? Mikä sinua ajaa eteenpäin?

Pistooli laukeaa…

Pistooli on – Anton Tšehovin ajatusta mukaillen – seinällä jo tarinan ensimmäisessä näytöksessä: jouluevankeliumissa, ja sitä aiemmin juutalaisissa juhlissa pääsiäisestä alkaen. Ja tämä ensimmäinen näytös päättyy helatorstaihin ja opetuslasten viimeiseen valtapoliittiseen kysymykseen Jeesukselle: ”Herra, tälläkö ajalla sinä jälleen rakennat Israelille valtakunnan?

Ja saammeko ME istua sinun lähelläsi ja hallita? Pääsenkö MINÄ valtaan? Saanko MINÄ kunniaa?

Politiikan tärkein henkilö nostaa taas päätään. MINÄ!

Oi ihminen, joka haluat valtaan, politiikkaan – tai edes seurakunnan palvelukseen. Sinä joka haluat valtaa: katso, mihin pöytiin olet hakeutumassa ja mikä on paikkasi hinta. Kuka uhrataan, jotta sinä saat elää?

Mitä jos eräänä päivänä löydätkin itsesi verta käsissäsi Pilatuksen, fariseusten tai pyövelin paikalta, vaikka kuvittelit olevasi joku vara-messias?

Mutta siitähän pääsiäisessä – ja oikeastaan koko elämässä – on kyse: joku toinen uhrataan ja syödään, jotta me saamme elää…

Uskonto ja politiikka – mahdoton yhtälö?

Kristinusko ei ole poliittinen liike. Sen ydin oli olla olematta poliittinen liike. Jos siis voit olla politisoimatta sitä, mikä on pyhää, teet oikein.

Uskon viittaa harteillaan kantava päättäjä on joskus vaikealla paikalla. Poliittisena vallankäyttäjänä tai viranhaltijana hänen nimenomainen tehtävänsä on ”kantaa miekkaa”, ajatella koko kansan parasta, yhteistä hyvää. Ja koska aina on niin, että siitä, mitä ”paras” on, vallitsee niin erilaisia käsityksiä, aina joku suuttuu tai ymmärtää motiivisi (tahallisesti) väärin.

Virkamiehen on oltava tarvittaessa ankara, koska sehän on esivallan tehtävä: väkivallan monopoli, kuten Max Weber valtion määritteli. Miekan kantajalle jää verta käsiinsä. Mutta lohduttaa häntä sentään lupaus, että hänen syntinsä on pienempi (Joh. 19:11)…

* * *

Kristittynä tunnettu joskus tahtomattaankin edustaa jotain sellaista, jota ei ehkä edes haluaisi edustaa, kun haluaisi vain tehdä työtään.

Luopukoon vääryydestä jokainen, joka Herran nimeä mainitsee.

Sillä teidän tähtenne Jumalan nimi tulee pilkatuksi pakanain seassa.

Politisoituneen seurakunnan uskottavuus on koetuksella. Politisoitunut kirkko jakaa, vaikka piti yhdistää. Suomessa tilanne oli ehkä pahimmillaan sisällissodan jälkeen, kun jo iäkäs arkkipiispa otti varsin ankaran kannan punaisia kohtaan. Ovatkohan haavat ihan parantuneet noista ajoista vieläkään? Kaikki olemme oman aikamme lapsia, mutta kirkoilla ja pastoreillakin on verta käsissään.

On arvokkaampia asioita kuin lainsäädännölliset uudistukset tai loppumaton kakunjaon optimointi. On pyhiä asioita. On valtakunta, jonka sanottiin olevan kuin hiiva. Hiiva on näkymätöntä. Hiiva leviää huomaamatta – kunnes muuttaa kaiken.

Kirkon ovien piti olla avoimia kaikille. Mutta jos Jumalan valtakunta jostain poliittisesta syystä näyttää enemmän nyrkiltä joka repii, lyö ja murjoo, kuka haluaa käydä ovista sisään?

Olen tästä kaikesta joskus hämmentynyt. Oliko vanha aika sittenkin parempi, kun seurakunnissa varoiteltiin ihmisiä osallistumasta politiikkaan? En tiedä. Luulen, että se oli vain huono eri tavalla.

Ja voiko elämästä edes selvitä ilman verta käsissään?

Jonkun toisen verta.

 

Tapio Luoma-aho

Kuva: Geetanjal Khanna. Unsplash.com