Totuus ihmisestä

Vauva ei selviydy ilman kosketusta.

Uusi perheenjäsenemme – käytetään hänestä vaikka ilmaisua Pikkuveli – näyttää olevan aito sylinkäinen. Hän viihtyy parhaiten lähellä. Kainalossa, sylissä, vieressä, kantoliinassa. Öisin hän nukkuu käytännössä minussa kiinni. Kun herään ja yritän nousta vaivihkaa sängystä käydäkseni wc:ssä, hän herää, syvästä sikeästä unesta, ja protestoi: miksi se, joka oli tässä äsken lämpimänä vieressä, ei ole tässä enää?

Hän viihtyy lähellä, yksin hän ei viihdy. Annan hänen viihtyä lähellä. Hän on vasta kaksikuinen; ei hänen kuulukaan viihtyä yksin, ellei hän tahdo. Mikään logiikka minussa ei puolla sitä, että noin pienen ihmisen pitäisi vielä pärjätä yksikseen enempää kuin hänestä tuntuu hyvältä. Ja istuuhan hän hetkittäin sitterissä, katselee meitä muita kun me vaikkapa syömme, ja viihtyy, kunhan keikutan sitteriä jalalla.

Joskus, kun pysähdyn katselemaan häntä, sydäntä kylmää. Vaihdan vaippaa, silitän untuvahiusta, pieniä pyöreitä varpaita, ja viiltää. Ei mikään häneen liittyvä, vaan sen tajuaminen, että maailmassa on monta toistakin hänenkaltaistaan lasta, joita kukaan ei pidä sylissä. Että totuus maailmasta on se, että monet vauvat, jotka haluaisivat olla sylissä, eivät koskaan siihen pääse. Ja paljon pahempaakin. Niitä pahimpia totuuksia maailmasta en kestä nyt edes ajatella, että pysyn sisäisesti kasassa. Että on lapsia, vauvoja, jotka ansaitsisivat kaiken hyvän, kaiken huolenpidon, silityksen, lämmön yöllä, kainalossa olemisen. Ja heille tehdään pahaa. Silloin en voi muuta kuin ottaa lapseni syliin ja rakastaa omia lapsiani kaikella kyvylläni; ehkä paras tapa, jolla voin muuttaa maailmaa, on yrittää opettaa nämä lapseni rakastamaan toisia.

On viiltävää, että totuus maailmasta on sellainen. Ja tähän maailmaan minun on heidät laskettava.

Me vietimme eilen Pikkuveljen kastejuhlaa. Tuntui hyvältä kastaa hänet pääsiäisenä; niinhän ennen vanhaan tehtiin, pääsiäinen on uuden elämän juhla, kuoleman voittamisen juhla, ja mikä on sen sopivampaa kuin kastaa lapsi uuteen tosi elämään pääsiäisenä.

Kastoin hänet itse. Se oli järisyttävämpää kuin olin etukäteen kuvitellut. Toimitus ei ollut millään tavalla vain toimitus, ei totuttua tai tuttua. Ensimmäistä kertaa jokin kasteen syvyydessä jysähti tajuntaani koko voimallaan. Että tämä vesi, jonka kädestäni valutan, on uutta elämää fyysisenä aineena, tähän veteen on Jumalan sana liuennut, tämän veden halki hän kulkee tästä eteenpäin taivasta päin. Oli mykkä olo; että minun käteni kannattelevat tässä sekä häntä että tätä elämää antavaa vettä.

En tiedä, olisinko voinut antaa lapselleni mitään parempaa, kuin ne kolme kourallista vettä.
Ei, tiedän. En olisi.

Kasteen alku- ja jälkimainingeissa olen ajatellut paljon sitä, mikä on totuus ihmisestä. Tänä aamuna suihkun jälkeen sukkahousuja jalkaan kiskoessani se iski. Tutut sanat, asiat. Mutta ymmärsin. Tiedättekö, kun joskus sanat valuvat aivoista sydämeen ja muuttavat muotoaan? Jokin tiedetty tulee tunnetuksi ja sitä ei voi kuvata muuten kuin totuuden tunnistamisena; pelkkä sana tulee eletyksi ja muuttuu todeksi, saa lihaa ympärilleen eikä enää ole vain sana, se on painava ja asettuu rintalastan alle koko voimallaan. Siinä toinen jalka sukkahousussa minulle kävi näin.

Sanoin eilen kastehetkessä, että haluamme kastaa Pikkuveljen, koska haluamme hänen voivan elää yhteydessä Jumalaan ja toisiin. Että parasta Jumalassa on se, että Hänen kanssaan ihminen ei ole koskaan yksin. Että yhteys Jumalaan on totta, ja yhteys toisiin on totta. Hänet sidotaan Jeesukseen, ja sitämyöten myös toisiin ihmisiin, jotka ovat hänen perhettään, maailmanlaajuisesti. Että haluamme antaa hänelle tämän, koska mikään muu ei elämässä pysy; ajan painon alla ihminen murtuu, materia hajoaa, aine katoaa ja elämä muuttuu, mutta rakkautta ei ihmiseltä voi viedä. Ei, jos hän valitsee elää siinä. Jumalan rakkautta ei vie ihmiseltä edes kuolema. Me haluamme, ettei poikiemme tarvitse kasvaa yksin, vaan yhteydessä toisiin.

Sukkahousu jalassani tajusin, että totuus ihmisestä on tämä: ihminen on todella luotu elämään yhteydessä, syvässä yhteydessä.

Vauva ei selviydy ilman kosketusta. Hän ei pysy hengissä, ellei häntä kosketeta. Eikä pelkkä hengissä pysyminen riitä tosi elämään; lapsi tarvitsee loputonta hellyyttä, kosketusta ja iholla olemista kasvaakseen siksi, joksi hänet on luotu.

Se on järisyttävä, pysäyttävä tosiasia, joka selittää niin paljon, todistaa niin paljon. Tällaiseksi on ihminen luotu. Se kertoo ihmisestä jotain suurta.

Tällaiseksi Jumala suunnitteli ihmisen. Ja koska Jumalan suunnitelma on ehjä kokonaisuus, on kosketettuna elämisen oltava mahdollista. Todellisuuden luonteen on oltava sellainen, että on mahdollista elää syliteltynä, yhteydessä toisiin. Siispä elämä Jumalan kanssa on yhteyttä. Totuus elämästä Jumalan kanssa on se, että siinä ihmisen ei tarvitse todella koskaan olla yksin. Se ei ole kaunis sana tai korulause, vaan todellisuutta. Jollain käsittämättömällä mutta hyvin kouriintuntuvalla tavalla elämä Jumalan kanssa on iholla olemista, sylissä olemista, lämpöä yöllä, ja jos Hän poistuisi minun läheisyydestäni, minä tuntisin universumin kylmenneen, aistisin niin suuren muutoksen, että parahtaisin itkemään kuin vauvani yöllä.

Se taas tarkoittaa sitä, että totuus minusta on tämä:

Minä olen yhteyden arvoinen. Rakastamisen arvoinen. Rakastettu. Sinä olet, jokainen on. Siksi Jumala minut loi tällaiseksi, yhteydennälkään. Ainut syy on se, että Hän on yhteys, ja hän rakastaa. Maailma on mennyt rikkonaiseksi niin, etteivät vauvat aina saa rakkautta, lapsia rikotaan fyysisesti ja henkisesti, ja aikuisiakin. Mutta jo tällä puolen paratiisia Jumala yrittää pelastaa ihmisen yhteyteen; siihen totuuteen, että hän on rakastettu ja hyväksytty.

Suurin oivallukseni on tämä: usko Jumalaan on tämän totuuden hyväksymistä. Se on kuitenkin totta jo ennen sitä. Totuus ihmisestä on se, että hän on rakastettu jo ennen kuin hän uskoo sen. Se on totta, koska Jumala ei muutu. Kerran Taivaassa se on ilmiselvää. Totta se on kuitenkin jo täällä.

Edes uskominen ei ole asia, joka saisi Jumalan rakastamaan ihmistä. Jumala rakastaa jo ennen sitä. Uskoksi nimitetään sitä suhdetta, joka tämän tosiasian tajuamisesta seuraa.

Helvetti sen sijaan on sitä, että ihminen on loputtoman yksin. Pohjattomasti vailla hyväksyntää ja rakkautta. Se on pelkoa, ahdistusta ja hylkäämistä. Valitettavasti monet voimat yrittävät tehdä siitä totta jo tällä puolen paratiisia, ja hylkääminen, väkivalta ja kipu ovat monen ihmisen tosielämää jo täällä. Mutta ne eivät koskaan ole totuus heistä. Jollain käsittämättömällä tavalla jo keskellä sitä kaikkea Jumalalla on eri mielipide.

Ja erittäin suuri osa siitä, että elämä on niin monille ihmisille niin tuskallista, on meidän ihmisten syytä. Sitä, että totuus maailmasta on mitä se on; maailma on rikki, ja liian monet meistä vain kävelevät ohi.

Se, mikä totuus ihmisen elämää määrittää, riippuu kuitenkin siitä, mitä ihminen uskoo. Ja lopulta se on valinta. Totuus on valoa, joka ei huku pimeyteen. Totuus on aina olemassa, on kyse vain siitä, valitseeko ihminen uskoa sen. Yhteys ja rakastettuna oleminen on totta jo nyt. Totuus on siitä erikoinen asia, että se on omistettava ja valittava; niin suuresti Jumala kunnioittaa luomaansa ihmistä, ettei tule tämän psyykeen väkisin.

Tässä kamppailun keskivälillä, rajamaastossa pimeän ja valon välissä, hämärän alueella, elämme me ihmiset, täällä Eedenistä itään. Minä voin kuitenkin valita, kumpaa kohti kuljen, ja matkalla valo kasvaa koko ajan.

On järisyttävää ajatella, miten paljon voisi muuttua, jos minä uskon tämän todeksi. Jos minä, sinä ja muut uskomme tämän todeksi. Sen, että ihminen on rakastettu. Minä olen. Sinä. Me. Jokainen. Pikkuveli. Isoveli. Nyt, aina ja iankaikkisesti.

Ehkä kipua olisi maailmassa vähemmän. Ehkä vauvat eivät jäisi ilman syliä. Ehkä me emme kävelisi ohi. Ehkä maailman säröt kuroutuisivat umpeen. Ja päätös on minun käsissäni, ja sinun. Mitä uskon?

Mitä uskot?