Saako kristitty murtua?

“Kärsimys jalostaa”.

“Se mikä ei tapa, vahvistaa”.

“Sinun tulee kantaa oma ristisi”.

“Kyllä sinä pärjäät, olet vahva”.

 

Kuluneiden kuukausien aikana olen törmännyt kärsimykseen lähellä ja kaukana. Lähes yhtä usein olen törmännyt yllä oleviin lauseisiin, joita ihmiset lipsauttelevat huuliltaan nopeasti, asiaa sen enempää ajattelematta. Mutta entä jos onkin niin, että se mikä ei tapa, aiheuttaa neliraajahalvauksen, psykoosin tai perheen menetyksen? Entä jos voimakas traumakokemus tekeekin ihmisestä toimintakyvyttömän? Mitä jos ihminen tekee yhden virheen, ja hänet tuomitaan?

 Entä jos kärsimys ei jalostakaan? Jos henkilön kohtaama onnettomuus ei teekään hänestä parempaa? Jos hänelle käykin päinvastoin? Mitä jos ihminen kärsimyksensä keskellä toteaakin, että enää en jaksa. Tämä on liikaa. Kuppi kaatuu. Auttaako silloin kauhistelu tai motivoivaksi tarkoitettu sananhelinä?

Itse vietimme keväällä vauvamme kanssa sairaalassa kaksi pitkää kuukautta. Minusta ei kehittynyt tuona aikana hurskasta kristittyä, jonka ympärillä olisi leijunut levollinen rauha ja kristittyjen usein siteerama “kristityn tuoksu”. Jatkuvan huolen, paniikin ja viikkojen valvomisen jälkeen minusta kuoriutui esiin ihmishirviö, joka huusi vittua ja itki, ellei nauranut hysteerisesti. Ja silti oli vaikea pyytää apua. Olla tarvitseva.

Pakotammeko me kristityt toisemme tietynlaiseen muottiin? Kuinka helppoa pastorin, johtajan, aviomiehen, mediavaikuttajan tai vaikkapa perheenäidin on sanoa, että en pärjää, tarvitsen apua. Kuinka monelle ihmiselle omassa seurakunnassasi pystyisit mennä jakamaan oman elämäsi kipukohtia? Tai montako ihmistä tunnet omassa seurakunnassasi niin hyvin, että tiedät mitä hänelle todella kuuluu, kuinka hän oikeasti pärjää? Entä kuinka helposti olet valmis tarjoamaan konkreettista apua sen sijaan, että suljet ihmisen rukouksiin?

Älä ymmärrä väärin. Rukoukset ovat hyvä asia, ne kantavat. Oma vauvamme sai vastaanottaa konkreettisen, aivokuvissa näkyvän ihmeen, kun sadat ihmiset rukoilivat hänen puolestaan. Mutta äitinä sydämeeni ja mieleeni piirtyi voimakkaimpana kokemuksena kotiimme kannettu ruoka, ystävän luja ja lämmin halaus, puhelinsoitto jonka aikana sai olla heikko, sai huutaa, sai itkeä, eikä kukaan sanonut, että tämä kaikki tekee sinusta paremman ihmisen.

 David Wilkerson kirjoitti eräässä kärsimystä käsittelevässä kirjassaan jotakin todella oleellista Jeesuksen paljon siteeratuista sanoista koskien oman ristinsä ottamista ja Jeesuksen seuraamista. (Matt. 16:24). Jeesus ei voinut kantaa omaa ristiään, emmekä mekään voi!  Jeesus kaatui oman ristinsä painon alla väsyneenä ja uupuneena. Risti asetettiin toisen miehen harteille, sillä kyreneläinen Simon kantoi ristin Jeesuksen puolesta. Jeesuksen kestokyky oli lopussa, hän oli fyysisesti murtunut. Samalla tavoin myös ihminen kestää vain tietyn määrän vaikeuksia, sitten hän murtuu. Emme kykene elämään elämäämme ilman toisten ihmisten apua.

Kenen elämässä sinä voisit olla Simon, ristinkantaja?

Elämä 2016 Artikkelibanneri 300×250

Aiheet

,