Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaEräällä Japanin työkaudellani kävin Kobesta käsin kerran kuussa Midorigaokan seurakunnan äiti-lapsi piirissä. Tuossa ilosanomapiirissä kävi nuoren papinrouvan 5-7 buddhalaista ystävätärtä, joihin hän oli tutustunut lastensa päiväkodin ja koulun kautta. Meitä kristittyjä oli kolme: papinrouva, minä ja muuan rouva Takeda, joka puhui japania ulkomaalaisittain korostaen. Hän oli kotoisin Taiwanilta, mutta naimisissa japanilaismiehen kanssa.
Rouva Takeda oli siis kristitty, mutta mies ja hänen sukunsa eivät olleet. Lapsia heillä oli kaksi, joista toinen oli selvitelty henkiin alle kilon painoisesta keskosesta. Tämän tapauksen äiti koki niin suurena Jumalan armona, että hän ryhtyi etsimään kristittyjen yhteyttä. Kohta hän löysikin naapurustostaan kirkon ja alkoi osallistua paitsi jumalanpalveluksiin myös minun ilosanomapiiriini.
Erään kerran Takeda-san tuli paikalle synkän näköisenä. Kävi ilmi, että hänen appensa aikoi ottaa halvaantuneen ja puhumattoman anopin pois hoitokodista ja tuoda hänet kotiin miniän hoidettavaksi. Rouva Takeda kapinoi mielessään tätä päätöstä vastaan. Kuka nyt tahtoisi tulla sidotuksi noin huonokuntoisen ihmisen hoitamiseen? Rukoilimme piirissä, että Takeda-san pääsisi tuosta rististä. Jos sen kantaminen kuitenkin olisi Jumalan tahto, niin pyysimme nuorelle naiselle siihen tarvittavia voimia.
Vuoden vaihteessa anoppi tuotiin sitten Takedoille. Siinä hän makasi sängyssään mitään puhumatta, toisten liikuteltavana. ”Tiedätkö, sensei, joskus näyttää siltä kuin anoppini ei ymmärtäisi mitään, mutta toisinaan hän taas itkee kuullessaan virsiä kasetilta”, kertoi miniä yllättäen erään ilosanomapiirin päätteeksi.
Miten paljon Japanissa lieneekään niitä buddhalaisia, joiden sydämeen on lapsuudessa tai nuoruudessa kylvetty jokin kristillinen laulu tai virsi…
Hätkähdin. ”Sehän tarkoittaa, että vanhus ymmärtää puhetta, ja virret koskettavat hänen sydäntään”, sanoin. ”Soita niitä usein ja lue Raamattua anopillesi. Voithan kertoa senkin, mitä me täällä kirkolla tänään opiskelimme: että ryöväri uskoi Jeesukseen viime hetkellään. Sano hänelle, että hän voi rukoilla sydämessään saman rukouksen kuin ryöväri. Ei ole vielä liian myöhäistä uskoa Jeesukseen ja päästä taivaaseen.”
Seuraavalla kerralla Takeda-sanilla oli taas uutisia kerrottavanaan: sukulaiset olivat muistaneet, että isoäitihän onkin käynyt nuorena jonkin aikaa kirkossa! Silloin ymmärsin, miksi vanhus itki virsiä kuunnellessaan: ne olivat hänelle tuttuja. Kuka tietää, miten paljon tuo halvaantunut vanha rouva oli kuullut Raamatun opetusta. ”Kuule, teidän täytyy kysyä isoäidiltä, haluaako hän tulla kastetuksi. Sulkekoon vaikka silmänsä merkiksi, jos haluaa”, neuvoin taiwanilaisrouvaa.
Niin sitten tapahtuikin. Miniä kutsui papin paikalle ja tämä kysyi isoäidiltä tuon tärkeän kysymyksen. Vanha nainen puristi silmänsä tiukasti kiinni: KYLLÄ, MINÄ HALUAN SAADA KASTEEN!
Ja niin sitten Takedan isoäiti kastettiin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Minua tämä tapaus liikutti aina kyyneliin asti. Tuo vanhus on näet riipaiseva esimerkki siitä, miten Hyvä Paimen etsii kadonnutta lammasta ja kantaa hänet kotiin. Takedan isoäidin armonaika oli loppumaisillaan, ja kuitenkin Jeesus keksi keinon: hän lähetti tuohon kotiin todistajansa Taiwanilta asti.
