Kirkko: Joutjärven seurakuntaneuvosto linjasi: Kohtaamispaikka saa lähteä seurakunnasta

Ruudun takaa

 

Katselen kadun toisella puolella kohoavan kerrostalon ikkunoita. Pimeässä loppusyksyn aamussa koteihin näkyy selvästi. Yhdessä ikkunassa keitetään kahvia, toisessa koira kurkistelee kadulle. Joissakin ikkunoissa verhot ovat vielä eteen vedettyinä ja joissakin ne myös pysyvät tiukasti suljettuina ympäri vuorokauden. Jotkut taas pitävät ikkunansa peittämättöminä pitkälle iltaan – heitä eivät uteliaat katseet häiritse.

Viime kuukausina olemme tottuneet näkemään kasvoja, jotka ovat hengityssuojaimien peitossa. Mutta käytimmepä hengityssuojainta tai emme, meillä kaikilla on maski päällämme. Osa meistä on aina piilossa, piilossa toisilta mutta usein piilossa myös itseltämme. Olemme kuin tuo aamuinen kerrostalon seinä, jota katselen. Jokin ikkuna on avoin ja valoisa, ja sen kautta voi nähdä syvälle asunnon perälle asti. Toisen ikkunan edessä taas on verhot, joita ei koskaan avata.

TV7 neliöb 24.11.-10.12.MJa

1950-luvun Amerikassa kaksi psykologia nimeltä John ja Harry kehittivät työkalun, jolla ihminen saattoi lisätä itsetuntemustaan.  Lienevätkö katselleet toisiaan ja miettineet, että mahtaakohan John tajuta, kuinka suunnattoman ärsyttävä tuo hänen tapansa on, tai mitä ihmettä Harry pitää piilossa noiden tiukkaan vedettyjen verhojensa takana. Syntyi Johnin ja Harryn yhteinen luomus, Joharin ikkuna, joka jakaa meidän minämme neljään erilaisilla verhoilla varustettuun osaan.

On avoin minä, jonka verhot ovat auki ja jossa valot palavat kirkkaana, niin että kuka tahansa voi avoimesti nähdä, mitä huoneessa on. Minä itse tiedän, mitä siellä on, ja myös muut voivat sen nähdä.

Sitten on se huone, jonka verhot pidän visusti kiinni. Avaan ne vain harvoille ja valituille, harvoina ja valittuina hetkinä. Minä päätän, koska ja kenelle avaan tämän salatun minäni verhot, muut saavat tyytyä vain arvailemaan, mitä niiden takana on.

Kiehtovimmat osat Joharin ikkunaseinää ovat kuitenkin kaksi jäljellä olevaa ikkunaa: sokea minä ja tuntematon minä. Sokea minä on kuin huone, jonka ikkunaan on liimattu peilikalvoa. Kalvon tarkoituksena on estää uteliaita näkemästä sisään huoneeseen. Jos kalvo on kiinnitetty oikein, sisällä olijalla on esteetön näkymä ulos, kun taas ulkopuolella olijoille kalvo heijastaa vain heidän oman kuvansa. Mutta sokean minän ikkunan kohdalla on tapahtunut kohtalokas virhe: kalvo on liimattu siihen väärinpäin. Nyt ulkopuolella olevat näkevät selvästi sisälle huoneeseen, mutta huoneessa olija näkee vain omat kasvonsa. Ja nuo kasvot ovat sokeat ja mykät eivätkä pysty kertomaan hänelle, mitä tuossa hänen sisäisessä huoneessaan tapahtuu.

Mutta kaikkein salaperäisin huone on se viimeinen, Tuntematon minä.  Se on huone, jonka ikkuna on peitetty paksuilla verhoilla ja jonka ovi on lukossa ja avain hukkunut. Kukaan ei tiedä, mitä tuossa huoneessa on, en minä itse eivätkä myöskään toiset. Ei ole kyse siitä, että ketään ei olisi kotona. Joku asuu tuossa huoneessa, mutta ei tiedä asuvansa. Osoite on tuntematon, ja siksi postit eivät koskaan tule perille asti.

Saattaa viedä koko elämän, että tulemme ylipäätään tietoisiksi näistä neljästä ikkunasta ja neljästä huoneesta, jotka talossamme on. Tuntemattoman minän huone jää todennäköisesti loppuun asti lukituksi. Mutta varmaa on, että viimeistään silloin, kun tämä rakennuksemme puretaan ja muutamme uuteen, lopulliseen asuntoomme, silloin tuon tuntemattomankin huoneen salaisuudet paljastuvat.

Pelottavaako? Ei, jos kanssamme on hän, joka tuntee meidät paremmin kuin itse koskaan voisimme itseämme tuntea. Hän on tuntenut meidät alusta asti ja tietää myös, mitä tuossa tiukasti lukitussa huoneessa on. Kun aika on, saamme avata senkin oven turvallisesti yhdessä hänen kanssaan.