Pyhä rakkaus

 

Jos minun pitäisi mahdollisimman lyhyesti luonnehtia Jumalaa, sanoisin: ”Jumala on rakkaus.” Tämä on maailman suurin ja tärkein sanoma.

Takaraivossani jyskyttää epämiellyttävä ajatus: Kaikki tietävät, että Jumala on rakkaus. Itse asiassa koko ”Jumala on rakkaus” -puhetta pidetään niin selviönä, että jopa uskovaisetkin ovat turtuneet siihen. Kun kuulemme julistusta Jeesuksen ristin kuolemasta, se on melkein kuin kaataisi vettä hanhen selkään.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Ehkä on niin, että ennen kuin kristitty joutuu taistelemaan sisäisiä perkeleitään vastaan ja lain armotonta syyttämistä, ei Jumalan rakkaudella ole suurta merkitystä. Mutta kun rupeat nälkäisenä kerjäämään ja huutamaan armoa, Jumalan rakkaudesta tulee leipä nääntyneelle sielullesi. Silloin se maistuu – tai vielä enemmän – siitä tulee ainoa elämäsi, turvasi. Silloin ihmettelet, miten Jumala voi rakastaa sinua.

”Löysin luterilaisen kirjallisuuden. Se pelasti minut ja johti avarimmille poluille.”

Nuorena ihmisenä ja kristittynä sitä kiinnitti koko tarmonsa ns. tekosynteihin. Kun lankesi, tuntui, etten ole koskaan uskovainen ollutkaan. Jos kului vähänkin pidempi aika lankeamatta, oli voimansa tunnossa.

Mutta tuli aika minunkin elämässäni, jolloin jouduin tunnustamaan, ettei vaikein ongelmani ollut tekosynnit, vaan syntien tekijä, minä itse! Huomasin, että syntinen minäni oli suurin este hengellisyyteen ja pyhittymiseen. Jouduin sielun pimeään yöhön, kuten kirkkoisämme sanoivat. Sydämeni oli kuormien ja taakkojen kuormittama, jota ei poistanut synnin tunnustaminen.

Noissa vaiheissa löysin luterilaisen kirjallisuuden. Se pelasti minut ja johti avarimmille poluille. Ahmin Osmo Tiililän, Lutherin ja Roseniuksen teoksia. He johdattivat minua ristin luo, joka oli jo Kristuksen kuolemassa käsitellyt ”vanhan ihmiseni”. Veri hoiti synnit, mutta risti käsitti minun syntisen olemukseni.

Voi sitä riemua ja vapautta! Ennen olin sittenkin vain luullut ymmärtäväni Jumalan rakkauden ja armon; nyt elin sen todeksi.

Mutta ihminen on syntinen ja ylpeä läpi elämänsä. Tämän tästä tuijotan ulkonaisiin saavutuksiin, ja joudun tunnustamaan, etten voi tyydyttää Jumalan pyhyyden vaatimusta omilla teoilla ja ansioilla. Loppuun asti, ihan pohjia myöten, on ihminen turmeltunut.

Veljeni ja sisareni, Jumala on rakkaus. Jos et jaksa juosta, kävele, jos et kävellä, seiso, jos et pysy jaloillasi, makaa, mutta Jumala rakastaa sinua. Turvaa ristin työhön, se on ainoa, joka kestää.