Poju Zabludowiczin maalittaminen jatkuu, mutta kulttuuriministeri vaikenee

 

Lähde: Montreal Holocaust Museum

Edellisessä blogikirjoituksessani marraskuun alussa kirjoitin kahden taiteilijan esittämästä Kiasman tukisäätiön hallituksen juutalaiseen perustajajäseneen Chaim ”Poju” Zabludowicziin kohdistamasta erottamisvaatimuksesta otsikolla Taiteilijat antisemitismin ja Israel-vihan soihdunkantajina.

Olin marraskuun puolessa välissä mukana eduskunnassa kuvatussa tv-ohjelmassa, jossa keskustelimme ministeri Tytti Tuppuraisen ja kansanedustaja Ben Zyskowiczin kanssa antisemitismistä ja Israelista sekä myös Poju Zabludowicziin kohdistuneesta kampanjasta. Koska ”Kiasma Gate” ei enää marraskuun alun jälkeen noussut mediassa esiin, ajattelin naivisti, että tämä taiteilijoiden antisemiittinen hyökkäys tunnettua juutalaista taiteenharrastajaa kohtaan olisi jo hiipunut taiteilija-, poliitikko- ja rahoittajapiireistä tulleen paineen seurauksena.

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

Mutta ei. Joulukuun ensimmäisenä päivänä Yle ja monet muut mediat julkaisivat uuden uutisen, jonka mukaan yli 40 taiteilijaa kieltäytyy yhteistyöstä Kiasman kanssa Zabludowiczin takia. Seuraavana päivänä Hesari uutisoi, että Kiasmaa koskeva taiteilijoiden työnseisaus laajenee, ja että peräti 120 taiteilijaa on mennyt lakkoon painostaakseen Zabludowicziä eroamaan.

Kampanja toistaa natsi-Saksan käytäntöjä

Tämä hyökkäys Poju Zabludowiczia vastaan on järkyttävä toisinto 1930-luvun natsi-Saksasta, paitsi että nyt aloitteentekijöinä ovat taiteilijat. Juutalainen, joka tukee Israelia – johon Suomen valtiolla on ystävälliset suhteet – pitäisi heidän mukaan sulkea taidepiirien ulkopuolelle eli käytännössä kieltää häneltä toimiminen omassa elämänpiirissään siksi, että hän tukee maailman ainoata juutalaisvaltiota, jonka kansalainen hän on.

Valitettavasti Kiasma yrittää kiemurrella kiusallisesta tilanteesta ulos STT:n kautta 1.12. lähettämällään tiedotteella, jossa Kansallisgallerian pääjohtaja Kimmo Levä ja Kiasman johtaja Leevi Haapala kirjoittavat mm. seuraavaa:

Taiteilijat ovat Kiasmalle tärkeitä kumppaneita. Kunnioitamme vetoomuksen tehneiden taiteilijoiden mielipidettä ja olemme luonnollisesti halukkaita jatkamaan yhteistyötä taiteilijoiden kanssa heidän päätettyään työnseisauksensa.

Nämä valtion palveluksessa olevat taidepäättäjät siis kunnioittavat näiden taiteilijoiden antisemiittisiä vaatimuksia ja ilmoittavat jatkavansa aikanaan yhteistyötä, ikään kuin tämä olisi normaali työnseisaus. Häpeällistä, ja kertoo paljon taide- ja kulttuuripiireissä ylintä johtoa myöden vallalla olevasta ajattelusta.

Taidemaailma ei ole yhtenäinen kampanjan takana

Onneksi taiteilijakentästäkin on noussut muutamia henkilöitä, jotka ovat julkisesti nousseet vastustamaan kollegoittensa kampanjaa. Yksi heistä on taidemaalari Jaakko Rustanius, joka on toiminut visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto ry:n hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2008. Rustanius julkaisi 3.12. Kiasma-boikottiin osallistuville taiteilijoille suunnatun avoimen kirjeen Fecbook-sivullaan ja kirjoittaa mm. seuraavaa:

Tämän avoimen kirjeen tarkoitus on kritisoida käynnistämäänne kampanjaa sen omista lähtökohdista käsin sekä tapaanne käydä yhteiskunnallista keskustelua ja tuoda eettisiä kysymyksiä taiteen kentälle. Mielestäni kampanjassanne on suuria ongelmia ja sisäisiä ristiriitaisuuksia. Huoleni on että kampanjanne on toksinen. En sano ”väärin sammutettu” vaan pikemminkin ”taidatte olla pyromaaneja”.

Olette useaan kertaan eri yhteyksissä korostaneet, että haluatte käydä keskustelua taiteen rahoituksen eettisistä säännöistä ja taidemaailman rakenteista. Silmiinpistävää on, että ette kuitenkaan näytä haluavan käydä tällaista keskustelua. Chaim Zabludowich ei ole rakenne tai sääntö. Olette ilmoittaneet työnseisauksenne päättyvän heti kun Zabludowich poistuu luottamustehtävästään. Mikä rakenne tai sääntö tämän seurauksena muuttuisi?

Tiedotusvälineiden mukaan Zabludowich on kutsunut teidät keskustelemaan kampanjastanne. Ilmeisesti ette ole kuitenkaan hyväksyneet tällaista kutsua. Allekirjoittanutkin kaikessa vaatimattomuudessaan on yrittänyt FB:ssä kysyä teiltä näiden sääntöjen ja rakenteiden perään, mutta ei ole saanut vastausta.

Mielestäni jo pelkästään yksittäisen henkilön ulossulkemisen eettisen premissin hyväksyminen on arveluttavaa. Näkemykseni mukaan lähtökohtaisesti ketään ei saa sulkea ulos taidemaailmasta. Yksittäisiin henkilöihin kohdistuvat ulossulkemisvaatimukset – erityisesti silloin kun ne toteutetaan lynkkaamismentaliteetilla ihmisjoukkoja huudattamalla – tuovat erehdyttävästi mieleeni eräiden nimeltä mainitsemattomien totalitarististen hirmuhallintojen eettiset premissit. Tästä syystä koen kampanjanne uhkaavana ja suorastaan vaarallisena.

Jos kannattaisin omaksumanne turvallisen tilan käsitteen käyttöä, voisin varmaankin todeta jotakin tällaista: Olen helpottunut siitä, että nyt kieltäydytte astumasta jalallannekaan Kiasmaan. Tämähän käytännössä tarkoittaa, että Kiasma pysyy minulle ja muille jotka kokevat kanssani samalla tavalla, edelleen turvallisena tilana. Toivon hartaasti, että Zabludowich ja Kiasman tukisäätiö eivät anna periksi painostuksellenne. Näin varmistuu, että Kiasma pysyy turvallisena tilana mahdollisimman pitkään.

Miksi Kiinaa siedetään mutta Israelia ei?

En ole nähnyt vastaavaa kampanjointia minkään muun valtion, esimerkiksi lähes kaikkia ihmisoikeuksia loukkaavaa Kiinaa kohtaan, jonka kanssa tehtävästä kulttuuriyhteistyöstä Ulkoministeriön nettisivuilla kerrotaan innostuneesti seuraavaa:

Suomalaista kulttuuria on tehty tunnetuksi Kiinassa erityisesti kulttuuritapahtumien ja –vaihdon kautta. 2000-luvun alusta lähtien kulttuuriyhteydet Suomen ja Kiinan välillä ovat alkaneet kehittyä suoriksi taiteilijoiden, kulttuuriorganisaatioiden ja -tuottajien välisiksi yhteyksiksi. Suomalaisten kulttuurin tekijöiden ja tuottajien kiinnostus Kiinaa kohtaan on nopeasti kasvamassa.

Myös kiinalaiset kulttuuripiirit ovat etsimässä uusia yhteistyökumppaneita ja kiinnostus suomalaista kulttuuria kohtaan on kasvamassa. Erityisesti musiikin, muotoilun, arkkitehtuurin ja kuvataiteen sekä elokuvan alat ovat lupaavia yhteistyöaloja. Suomen Kulttuurirahastolla on ollut taiteilijaresidenssiyhteistyötä pekingiläisen Institute for Provocationin kanssa keväästä 2019 lähtien.

Kiinan viranomaisten vuosikymmeniä jatkuneet vainot, ihmisoikeuksien loukkaukset ja väkivallanteot uiguureja, kristittyjä, sukupuolivähemmistöjä ja toisinajattelijoita kohtaan eivät varmaankaan ole keneltäkään taiteilijalta jääneet huomaamatta, mutta on ilmeisen utopistista vaatia, että he valitsisivat boikottikohteensa tosiasioiden perusteella. Kirjoitin kesällä 2020 Kiinan ihmisoikeusongelmista otsikolla Absurdiuden huipentuma: Kiina pyrkii YK:n ihmisoikeusneuvostoon ja rehvastelee saavutuksillaan.

Israel sijoittuu lähes kaikissa ihmisoikeus- ja demokratiatutkimuksissa sijalle 50-70, mikä tarkoittaa, että maailmassa on yli 120 maata, jossa asiat ovat Israelia huonommin, joten on pakko kysyä: miksi juuri Israel nostetaan niin usein tikunnokkaan? Tämä tuntuu erityisen makaaberilta, kun jokainen suomalaisen koulujärjestelmän käynyt tietää, että Israelin valtio syntyi juutalaisten turvasatamaksi hyvin pian kuuden miljoonan juutalaisen hengen vaatineen holokaustin jälkeen vuonna 1948.

Monissa Euroopan maissa, erityisesti Ranskassa ja Britanniassa vastaavat boikotit ovat 2000-luvulla ajaneet satojatuhansia juutalaisia pois maasta, ja nimenomaisesti Israeliin, jossa heitä ei boikotoida eikä muutenkaan vainota. Tätäkö suomalainen taidemaailma tavoittelee?

Missä on ministeri Honkonen?

Nyt olisi valtiojohdon ja ennen kaikkea näitä taiteilijoita rahoittavan kulttuuriministeri Petri Honkosen korkea aika puuttua taitelijoiden kampanjointiin, koska kyse on nimenomaisesti Suomenkin hallituksen hyväksymän IHRAn eli International Holocaust Remembrance Alliancen antisemitismimääritelmän mukaisesta antisemiittisestä teosta. Em. määritelmän mukaan antisemitismiä on mm. ”Kaksoisstandardien soveltaminen vaatimalla Israelilta käyttäytymistä, jota ei odoteta tai vaadita miltään muulta demokraattiselta kansakunnalta.” Juuri tässä kuvatusta tekopyhyydestä taiteilijoiden kampanjassa on kyse. Lisäksi valtioneuvoston sivuilla 4.5.2020 julkaistussa tiedotteessa ministeri Tuppurainen toteaa, että ”Antisemitismille, aivan kuten rasismille ja muille vihateoille on oltava yhteiskunnassamme nollatoleranssi”. Saman toisti oikeusministeri Anna-Maja Henriksson vainojen muistopäivänä 27.1.2021 pitämässään juhlapuheessa.

Pääministeri Sanna Marin muistutti twiitissään 27.1.2020, että ”meidän on tunnettava historia kehityskulkuineen, jotta vastaava [holokausti] ei enää toistuisi”. Nyt näemme näiden 120 taiteilijan askeltavan vakain askelin juuri tuota kehityskulkua pitkin.

Miksi myös media vaikenee?

Vaikka taiteilijoiden Zabludowicziin kohdistuneesta vaatimuksesta ja sen laajasta uutisoinnista on kulunut jo reilu kuukausi, on hämmentävää, ettei yhdenkään johtavan median pääkirjoittajat tai kolumnistit ole kirjoittaneet hyökkäyksestä eivätkä ole tuominneet sitä antisemitisminä, rasisimina, vihapuheena tai maalittamisena. Kun kyseessä on Israel tai sitä tukeva juutalainen, niin silloin näköjään lehdistönkin ihanteet ja standardit muuttuvat. Aivan kuten 1930-luvulla natsi-Saksassa.

Nyt on korkea aika kulttuuriministeri Honkosen astua esiin ja tuomita taiteilijoiden toiminta, vaikka hän varmasti pelkääkin sen kääntävän kampanjan häntä itseään vastaan. Toivottavasti Zabludowicz saisi myös maamme muiden arvojohtajien tuen. Toistaiseksi olen havainnut ainoastaan ministeri Tuppuraisen, piispa Teemu Laajasalon ja kansanedustajien Ben Zyskowiczin ja eduskunnan antisemitismin vastaisen ryhmän puheenjohtajan Antero Laukkasen sekä Holokaustin uhrien muisto ry:n puheenjohtajan Kimmo Sasin tulleen esiin asiassa.

Toivottavasti juutalaisiin ja Israeliin kohdistuvan vihapuheen nollatoleranssi ei ole toden tullen pelkkää sanahelinää, vaan aktiivinen periaate, jonka soveltamista käytäntöön tarvitaan juuri nyt.