Pastorin puutarhassa

 

(Teksti on kirjoitettu joitakin viikkoja sitten, kun loputtomalta tuntunut kylmä alkukevät viimeinkin joutui antautumaan auringon lämmölle.)

Tänään oli se päivä, kun sain vihdoin aloitettua kevätharavoinnin kotipihassamme. Tähän mennessä sää ei ole juuri houkutellut pihatöihin. Mutta tänään aurinko oli päättänyt antaa suosiollisen avustuksensa kotipuutarhurille, ja niin työ pääsi käyntiin.

Ajatustyötä tekevälle liikettä ja lihaksia vaativa puuha tuntuu virkistävän erilaiselta. Ihmisten parissa työtä tekevälle harava on mukavan hiljainen kumppani. Rapsutellessa nurmikkoa ja pensaiden alustoja mieli ja sielu lepäävät.

Nautin vapaapäivän kiireettömyydestä, liikuin verkkaisesti ja annoin katseeni aina välillä levätä heräilevässä puutarhassa. Tosin ”puutarha” on ehkä vähän turhan suuri sana pienelle pihallemme. Maaperä on laihaa ja piha varjoinen, ja vain vaatimattomimmat kasvit tuntuvat menestyvän siellä. Mutta yrityksen ja erehdyksen kautta olemme oppineet istuttamaan sinne kasveja, jotka siellä viihtyvät, ja vähitellen pihasta on tullut vehreämpi ja viihtyisämpi ja meidän näköisemme.

Kodinperintönä olen saanut innostuksen luonnonmukaiseen puutarhanhoitoon. Kuivat lehdet haravoidaan pensaiden juurille ja kaikki mahdollinen kompostoidaan ja käytetään hyväksi. Etenin pala palalta ja välillä vein saalista pihan perällä pullistelevaan puutarhakompostiin. Kompostiin kiikutin myös ikkunoilla edelleen kököttävät kanervat. Hetken harkitsin niiden pistämistä talteen odottamaan syksyn tuloa, sillä ne näyttivät edelleen aivan samoilta kuin syksyllä, kun asettelin ne havujen kanssa ikkunoille. Mutta ei, aika on säilyttää ja aika heittää menemään, ja nyt taisi olla aika heittää menemään. Multaahan niistä aikanaan tulisi, joten eivät ne hukkaan menisi.

Pensaiden alle oli kertynyt aikamoiset lehtimassat syksyn viimeisen haravoinnin jäljiltä. Tonkiessani lehtikasoja tulin samalla vapauttaneeksi mustan peitteen alla värjöttelevät krookukset. Voi, siellähän te olette! Olin jo melkein unohtanut teidät, nyt on aika tulla valoon ja puhjeta kukkaan! Kuolleet lehdet saavat mennä, niiden aika on ohi. Nyt annetaan uudelle kasvulle mahdollisuus. ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä luon uutta. Nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa?”

Suoritin hengenpelastusoperaation ja tunsin olevani kuin Salainen puutarha -romaanin Mary- tyttö, joka löysi hylätyn, umpeenkasvaneen puutarhan ja alkoi herätellä sitä eloon. Samalla kun hän raivasi pois kuivia, kuolleita kasveja ja vapautti maasta nousevia pieniä kukantaimia, Mary ehkä kävi läpi omaa äitisuhdettaan. Kauniin seurapiirirouvan suhde hyvin erilaiseen tyttäreen oli jäänyt kovin etäiseksi, ja kaikki mahdollisuudet sen lähentymiseen katkesivat äidin kuolemaan Maryn ollessa vielä hyvin pieni. Tukahduttava lapsuus oli jättänyt Maryn kitukasvuiseksi niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta puuhatessaan puutarhassaan ja hämmästellessään kasvun ihmettä, jossa hän sai olla mukana, hän alkoi muuttua. Hän vahvistui ja rohkaistui ja heräsi eloon yhdessä muurien sisällä olevan puutarhan kanssa.

Äitiähän minäkin ajattelin omassa pihassani touhutessani. Puutarhanhoito oli meidän yhteinen juttu. Lämpöisimmät muistot äidin kanssa olemisesta minulla on niistä hetkistä, kun kitkemme, kastelemme tai istutamme yhdessä. Tai kun suunnittelemme, mitä tulemme istuttamaan, kastelemaan ja kitkemään. Monet kasvien nimet ja hoitoniksit ovat jääneet mieleeni noista hetkistä. Kun äiti ei enää jaksanut itse kaivaa ja istuttaa, se jäi minun huolekseni, mutta edelleen äiti jaksoi innostua kasveista ja ihailla kukkaloiston kauneutta.

Minkähänlaista puutarhaa äiti nyt hoitaa siellä, missä valo ei muutu varjoksi? Kaikki ne kasvit, joita hän täällä niin urheasti yritti saada pysymään hengissä, siellä ne nyt kukoistavat ja kantavat hedelmää. Ja ehkä nekin kasvit ovat taas päässet mukaan, jotka täällä herättivät kipeitä muistoja ja saivat siksi häädön hänen kukkamaastaan. ”Uudeksi minä teen kaiken”, sanoo Taivaallinen Ylipuutarhuri. Niin äidit kuin tyttäret kuin kukkamaatkin.

Tiedän, että tämä teksti on luvattoman täynnä kliseitä. Mutta toisaalta, eivätkö kliseet ovat kliseitä siksi, että niitä on käytetty niin usein? Ja eikö niitä käytetä niin usein juuri siksi, että ne ovat totta ja toimivat? Siispä kun on leikkiin ryhdytty, niin antaa mennä! Tässä hyväksi lopuksi vielä yksi: Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Eikä sekään niin kovin tärkeää. Mutta monenlaisia ajatuksia sen parissa kyllä herää.