Päivystävä pappi ylikulkusillalle

 

Meillä oli kirkkoherran vaalit. Päätin tukea erästä ehdokasta ja lupasin jakaa yhtenä iltapäivänä hänen esitteitään rautatieaseman ja bussipysäkin välisellä ylikulkusillalla. Olin siinä reilun tunnin. Ystävällisiä hymyjä, kiireisiä ohikulkijoita, useita toisseurakuntalaisia ja yllättävän paljon niitä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Tai ei kai yllättävän, sillä heitä on melkein puolet helsinkiläisistä.

Tuona aikana syntyi yksi pidempi keskustelu. Ihminen tilitti omaa elämäntarinaansa. Koin, että olin tärkeä kuuntelija. Uskostakin puhuttiin. Kotiin kävellessäni ajattelin, että tähän sillalle pitäisi perustaa yksi päivystävän papin virka. Saattaisi tavoittaa enemmän ihmisiä kuin kirkossa konsanaan. Ja pääasiassa niitä jotka eivät kirkkoon tule. Toisaalta: siltoja on paljon ja kirkolla vähän rahaa, joten ehkä idea ei olekaan toteuttamiskelpoinen.

Kylväjä Neliöb. 1.-14.12. MJa

Sitten ajattelin, että parempi olisi perustaa päivystävän maallikon virkoja. Heitä olisi enemmän ja voisi tulla halvemmaksikin. Joka ylikulkusillalle yksi ja loput kauppakeskuksiin ja bussipysäkkien läheisyyteen. Mutta edelleen huomasin, että jokin tässä suunnitelmassa mättää. Kuka nyt joutaisi seisoskelemaan jossain tien poskessa kaiket päivät.
Niinpä keksin vielä paremman idean. Sanotaan kaikille kristityille, että he ovat Jeesuksen todistajia ja ihmisten kuuntelijoita siellä, missä he tavallisesti arjessa ovat. Kaikki siis päivystäisivät kaiken aikaa ja lähes kaikki paikat tulisivat miehitetyiksi. Kun tätä oikein ajattelin, huomasin, että juuri näin eikä mitenkään muuten kristillinen sanoma on aina mennyt eteenpäin. Me papit voimme todellisuudessa tehdä vain murto-osan siitä, mitä tavalliset kristityt omilla paikoillaan tekevät.

Nepalin kirkon räjähdysmäisen kasvun yhdeksi tekijäksi sanottiin, että jokainen kristitty on evankelista. Suomalaisin korvin tämä kuulostaa hankalalta. Evankelista? Harva meistä on Billy Graham tai Kalevi Lehtinen. Jeesuksesta tai edes kirkosta puhuminen arjen hulinassa tuntuu vaikealta, ellei peräti mahdottomalta. Sellainen ei sovi suomalaiseen keskustelukulttuuriin. Muualla maailmassa uskonasioista puhuminen on yleensä normaalia. Meillä se tulkitaan usein tunkeutumiseksi sellaiselle henkilökohtaiselle reviirille, jolle kellään ei ole asiaa.
Madalletaan siis rimaa ja otetaan ihanteeksi olla käytettävissä, jos siihen tilaisuus tarjoutuu. Voisimme kenties käytöksellämme tai sanoillamme antaa pieniä vihjeitä siitä, että meillä on jotain tekemistä kirkon tai uskonnon kanssa. Jos joku tarttuu vieheeseen, kelaamme keskustelua eteenpäin. Ei tietenkään ole viisasta ryhtyä heti suosittelemaan Jeesusta. Parempi on olla hyvä kuuntelija ja synnyttää luottamus, jolloin voi kenties avautua tilaisuus syvempäänkin keskusteluun.

Ehdotan siis sellaista päivystysjärjestelmää, että jokainen kristitty rukoilee aamupuuroa keittäessään herkkyyttä pienille signaaleille, joiden perusteella voisi viedä keskustelun muuhunkin kuin päivän säähän tai koripallokisoihin. Epäilemättä ympärillämme on ihmisiä, jotka haluaisivat purkaa sydäntään jollekulle, mutta purkupaikkoja on vaikea löytää. Kristitty voisi olla sellainen. Siinä voi parhaassa tapauksessa käydä niinkin kuin ystävälleni sairaalassa. Ainakin yksi potilastoveri löysi tien Jeesuksen luo.