Myötätunto ja luottamus

 

Jalkapalloerotuomarina olen tuominnut vuosien varrella yli 1300 jalkapallo-ottelua. Moni tuomari on kirmaillut kentillä useamminkin. Jokainen ottelu on ollut yhteisöllisen käyttäytymisen kannalta mielenkiintoinen. Eri pelaajien toimiessa yhdessä, tai yksin yhdessä, tapahtuu monipuolista käyttäytymisen dynamiikkaa. Sitä on ollut kiehtovaa seurata vaikka ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Tosin hävinnyt joukkue on välillä syyttänyt minua erotuomarina häviöstä, vaikken ole kertaakaan potkaissut palloa ottelun aikana. Puusilmä mikä puusilmä.

Monien kokemusten joukossa yksi havainto on jäänyt pysyvästi mieleeni. Tuomitessani kansainvälisiä otteluita valmentajien ja taustajoukkojen käytös poikkeaa suuresti. Kerran tuomitessani suomalaisten ja ruotsalaisten junioripelaajien ottelua kuulin suomalaisen joukkueen valmentajan huutavan ja karjuvan todella ilkeästi pelaajilleen. Pelaajat saivat jatkuvasti kuulla kunniansa valmentajan mielestä huonosta suorituksesta. Samassa ottelussa ruotsalaisen joukkueen valmentaja huuteli myös pelaajilleen, mutta sävy oli toinen: ”Bra”, ”jättekul” ja paljon muuta kannustavaa ja myönteistä. Ottelun lopputulosta en muista eikä sillä olekaan aina suurta merkitystä.

Sansa neliöb. toukokuu, MJa

Tätä ilmiötä on Pekka ”Hämppä” Hämäläinen tarkastellut tuoreessa teoksessaan ”Myötätuntoinen valmennus”. Hän antaa siinä äänen urheilun maailmasta monille tunnetuille ja menestyneille valmentajille. Millaista on vuorovaikutus valmentajan ja valmennettavan välillä? Laaditaanko tavoitteet yhdessä ja ratkaistaanko ongelmia yhdessä? Miesten koripallomaajoukkueen päävalmentaja Henrik Dettmann kertoo olevansa urheilijan palvelija. Häneltä itseltään odotetaan hyvää perustyön osaamista sekä jokaisen pelaajan tuntemista henkilönä ja riittävän henkilökohtaisesti.

Tällaiset urheilun ja liikunnan maailmasta otetut ja hyvät kokemukset ovat suoraan sovellettavissa työelämään, kasvatustyöhön ja yleisemminkin ihmissuhteisiin. Niin, ja tietysti niihin johtamisen ja työyhteisön ongelmiin, joista kirkossakin kärsitään. Keskeistä on aito ihmisyys, ihmisenä kasvu ja hyvä itsetunto. Se edellyttää luottamuksen ilmapiiriä ja luottamuksen rakentamista. Silloin kukin ryhmän tai työyhteisön jäsen saa myös tuntea ja ilmaista häpeää ja syyllisyyttä. Siitä ei saa seurata sitä, mitä moni on kokenut: käskyttämistä, huutamista, nöyryyttämistä eikä alistamista selän takana vehkeilystä puhumattakaan. Sen sijaan tarvitaan aitoa kohtaamista ja toinen toisensa kuulemista. Heikkoutta ja epävarmuutta paikataan aivan liian usein korostamalla oikeassa olemista sekä äänen ja tilan täyttämisellä.

Erätauko on osoittautunut tarpeelliseksi keskustelemenetelmäksi. Se korostaa rakentavaa keskustelua, mahdollisuutta pysähtyä ja harkita asioita rauhassa. Keskustelua käydään tasavertaisesti eikä sitä dominoi kukaan osallistujista, oli hänen asemansa työyhteisössä mikä tahansa. Omat kokemukseni eri työyhteisöissä eivät ole aina tukeneet tätä periaatetta. Kunnioittavan dialogin tarve on huutava koko yhteiskunnassa, mukaan lukien kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen toiminta.

Jotenkin yllättävää on se, että työyhteisössä hyvän työsuorituksen vaatiminen ja ystävällisyys sopivat hyvin yhteen. Kun tavoitteet on asetettu yhdessä, silloin voidaan työskennellä sellaisessa luottamuksessa, joka siirtyy koko yhteisön voimavaraksi. Koko yhteisön työn tuloksetkin ovat parempia kuin käskyttämiskulttuurissa tai pelon kulttuurissa. Olisiko niin, että myötätuntoisuuden avulla jokainen voi ja saa nähdä itsensä hiukan parempana?