Muista rukoilla esivallan puolesta

Taas on kunnallisvaalit ja yhteiskunnalliset asiat ovat pinnalla. Suomessa on tällä hetkellä, jos kaikki ”piilotyöttömät” otetaan mukaan laskuihin, noin 500 000 työtöntä. Valtion ja yksityisten ihmisten velka on pelottavan suuri. Elämme nautintokulttuurissa aikana, jolloin pitäisi olla valmis tekemään suuria uhrauksia. Pakolaisia otetaan sisään. Suomalaisten syntyvyys on aivan liian matala. Suomi on entistä enemmän mummojen maa. Vihapuheesta syytetään herkästi. Poliittinen korrektius määrää, mitä saa sanoa.

On syytä pohtia, mikä tulisi olla kirkon suhde politiikkaan ja yhteiskuntaan. Mediassa helsinkiläispastori Kai Sadinmaa vaatii ärhäkkäästi kirkkoa politisoitumaan, tietenkin vahvaan vihervasemmistolaiseen suuntaan. Kristittyjen yhteiskuntasuhteilla on pitkä historia. Rooman valtakunnan edustajana maaherra Pontius Pilatus julisti Jeesukselle kuolemantuomion. Sittemmin hullu keisari Gaius Calicula (40-luvulla) julisti itsensä jumalaksi ja vaati kuvansa asettamista Jerusalemin temppeliin. Onneksi hänen tahtonsa ei koskaan toteutunut. Jos se olisi toteutunut, juutalaiset olisivat aika todennäköisesti aloittaneet sodan Roomaa vastaan jo tuolloin. Roomalainen historioitsija Suetonius kirjoittaa, että keisari Claudius karkotti 40-luvun lopulla Rooman kaupungista juutalaiset (ja siinä samassa myös monia kristittyjä), sillä he kiistelivät niin kovasti ”eräästä Chrestuksesta”. Tuolla Chrestuksella tarkoitetaan Kristusta. Myös Apostolien teoista löytyy lyhyt maininta tästä tapahtumasta (Ap. t. 18:2). Kun Rooma paloi 60-luvulla, keisari Nero keksi syyttää siitä noita Kristuksen seuraajia. Näin roomalainen Tacitus asian selostaa:

”Mutta ihmisapu, keisarin lahjoitukset tai jumalien lepyttely eivät pystyneet hälventämään ikäviä huhupuheita, jotka väittivät, että tulipalo oli tahallisesti sytytetty. Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityiksi nimittämät, rikostensa takia vihatut henkilöt, ja rankaisisi heitä valikoiduin kidutuksin… Ensiksi vangittiin ne, jotka tunnustivat, ja heidän ilmiantonsa perusteella suunnaton joukko muita, joita ei syytetty niinkään tuhopoltosta kuin vihasta ihmissukua kohtaan. Tuhoon tuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan.”

Vuonna 66 juutalaiset aloittivat viimein sodan Roomaan vastaan. Kaikista kokemistaan vainoista huolimatta kristityt eivät lähteneet mukaan tuohon kapinaan. ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, niin kuin Jeesus oli opettanut. ”Käännä toinen poski.” Kristityt johtajat, apostolit ja piispat, opettivat selvästi, että tuollainen kapinointi on väärin. Paavalilla oli tuoreesti muistissaan Claudiuksen karkotukset ja keisari Neron vainot, mutta silti hän kirjoittaa Roomalaiskirjeessään, että ”jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksen.” (Room. 13.)

Paavali jatkaa samassa luvussa, että esivalta ”on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi…” ja että ”esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen”. Vain muutama vuosi näiden rivien kirjoittamisen jälkeen tuo esivalta löi miekallaan Paavalin kaulan poikki. Tästä huolimatta löydämme selvästi samat opetukset myös Pietarin kirjeistä – Pietarikin kuoli marttyyrina Roomassa, esivallan toimesta. ”Taipukaa Herran vuoksi kaiken maallisen järjestyksen alaisuuteen: keisarin, koska hän on kaikkien yläpuolella… Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria.” (1. Piet. 2:13, 17.)

Tässä on vahvaa linjavetoa. Kaikki olisi varmasti voinut mennä myös toisin. Kirkosta olisi voinut tulla kapinallinen, esivallan vastustaja. Olisimme voineet lähteä juutalaisten kanssa sotaan Roomaa vastaan. Emme lähteneet. Se, että kirkossa käskettiin palvelemaan maallisia hallitsijoita, kunnioittamaan maallista järjestystä ja rukoilemaan esivallan ja keisarin puolesta, ei tietenkään tarkoita, että kristityt olisivat lausuneet aamenensa kaikille pakanavallan arvoille ja päätöksille. Pois se! Ensimmäisten vuosisatojen aikana kirkolla oli vahvasti erilaiset arvot ja uskomukset kuin ne, jotka olivat vallalla Rooman valtakunnassa. Sitten keskiajalla kirkon arvot olivatkin pitkälti hapattaneet koko yhteiskunnan.

On sanottu, että kristillisen Euroopan on rakennettu kolmen suuren idean varaan: oikeus, totuus ja usko. Kristityt halusivat rakentaa yhteiskunnan, jossa otettiin Rooman valtakunnan, antiikin kreikkalaisen filosofian ja juutalaiskristillisen uskon loistavimmat arvot ja periaatteet tosissaan. Kreikkalaisesta filosofiasta saatiin syvä kunnioitus totuutta, logiikkaa, kohtaan. Roomasta saatiin syvä kunnioitus oikeutta kohtaan, ja Jerusalemista saatiin usko Jumalaan ja Kristukseen. Tavallaan kristillisen Euroopan loistava menestystarina rakennettiin Jerusalemin, Ateenan ja Rooman perinnön varaan.

Nyt on vain niin, että Euroopassa on siirrytty jälkikristilliseen aikaan. Maallistumisen myötä kristillinen usko unohdetaan. Islam tulee tilalle. Kun Jumala kielletään, niin myös oikeus horjuu. On nimittäin vaikea vakuuttavasti selittää, mistä löytyy oikeuden ja totuuden perusta, jos Jumala kielletään. Ehkä kristinuskon hylkääminen johtaa kansakunnan sekasortoon.

Nyt onkin rukouksen paikka. Osuva rukous löytyy Rooman piispan Kleemensin kirjeestä. Se on kirjoitettu 90-luvulla, kovien vainojen keskellä, esivallan puolesta.

”Anna siis näille, Herra, terveyttä, rauhaa, yksimielisyyttä ja kestävyyttä, että voisivat moitteettomasti suorittaa sinun heille uskomasi johtajatehtävän. Sillä sinä, Valtias, taivaallinen ja iankaikkinen kuningas, annat ihmislapsille kunnian ja arvon ja vallan hallita kaikkea, mitä maan päällä on. Ohjaa sinä, Herra heidän tahtonsa siihen, mikä on hyvää ja otollista sinun silmissäsi, niin että he rauhassa ja lempeydessä hurskaasti käyttäisivät sinun heille suomaasi valtaa ja näin saisivat kokea sinun laupeuttasi.” (Kleem. 61.)