Mielikuvia ja täydellisyyden tavoittelua

Olen kesän aikana istunut melko paljon laivassa. Välillä laivan kahvilassa istuessani olen katsellut televisiota, jonka ohjelmistoon en voi vaikuttaa. Usein näkyvissä on jokin kaupallinen kanava, eli mainoksia pukkaa. Lapsuudesta muistan monia mainosten hahmoja ja tarttuvia laulunpätkiä; hauskoja, outoja, sympaattisia ja ärsyttäviäkin. Monia tuotteitakaan ei enää valmisteta, mutta mainokset muistan silti. Paremmin muistan vain Pikku kakkosen postin tunnusmusiikin ja Pieni talo preerialla -sarjan tunnuksen lopun, jossa Ingalsin Laura juoksee mäkeä alas. Kun laivassa katselin mainoksia ilman ääntä, ne kiinnittivätkin huomioni ihan toisella tavalla.

Mainokset ovat muuttuneet lapsuudestani, mutta perusmalli on edelleen sama: mainoksella pyritään luomaan mielikuva siitä, että mainostetun tuotteen hankkiminen muuttaa elämää parempaan suuntaan. Sen jälkeen ihminen on onnellisempi, menestyneempi, seksikkäämpi (tämä on viime vuosina erityisesti korostunut), suositumpi, paremmin voiva ja mikä kaikki nyt vielä voikaan olla ihmisen elämässä paremmin.

PS rikottu neliö

Mielikuvat ohjaavat meitä, halusimme tai emme. Mutta ei kaupallinen sektori ole ainoa syypää mielikuvien tehtailuun. Jokaisessa koululuokassa, työpaikassa, alakulttuurissa ja yhteisössä on omat mielikuvansa, tavoitteet, joihin pyritään, ajatus, millainen sen jäsenen pitäisi olla. Näin on myös kristillisissä yhteisöissä. Näkymätön mittanauha, joka kertoo mitä elämässä kannattaa korostaa ja mitä peitellä. Ehkä se on myös itsesuojelua: Emme mielellämme puhu vaikeuksistamme, virheistämme, pimeästä puolestamme, koska avoimuuttamme voidaan käyttää myös meitä vastaan. Sosiaalisessa mediassa kerromme yleensä vain kivoja ja kauniita asioita ja postitamme kuvia matkoista ja mukavista hetkistä. Eikä siinäkään mitään pahaa ole. Niin kauan kuin emme unohda, että on se toinenkin puoli. Kaikkien elämässä. Kenenkään elämä ei ole täydellistä.

Ja kuitenkin – ihminen voi liittyä toiseen vain hänen haavoissaan, sanoi eräs viisas opettajani. Ei sellaiseen voi samaistua, jossa ei näytä olevan yhtään säröä, vikaa tai haavaa, vaan pelkkää teflonia. Ei sellaiselle uskalla kertoa, millainen itse oikeasti on ja mitä sisimmässään tuntee. Ja sitä liittymistä, vertaisuutta, rinnalla kulkemista, ystävyyttä ja lähelle tulemista me kaikkein eniten tarvitsemme. Edellä kirjoittamani on karkeaa yleistystä – olen nähnyt paljon poikkeuksiakin. Onneksi. En iloitse ihmisten vaikeuksista, vaan siitä että he uskaltavat kertoa niistä edes jollekulle. Vain silloin voi saada kokemuksen, että epätäydellisenä tai haavoitettunakin on rakastettu.

Mitä minä voisin tehdä murtaakseni mielikuvien vallan? Siinäpä kysymys. Useinhan olen itsekin vaikeuksissa saman asian kanssa. Nuorempana kannoin takin rintamuksessa merkkiä, jossa sanottiin ”ole oma itsesi”. Nyt ei ole edes merkkiä. Samaa sanomaa olen kuitenkin yrittänyt viestittää kohtaamilleni lapsille ja nuorille, joista yllättävän monet pelkäävät ja uskovatkin, etteivät ole tarpeeksi hyviä. Eikä se vieras tunne ole meille aikuisillekaan. Tänä kesänä olen miettinyt paljon erästä väittämää, jonka hiljattain kuulin: Ihminen oppii avautumaan ja kertomaan tunteistaan vain sen verran, kuin hän on lapsena kokenut lohdutetuksi tulemisen tunnetta. Nyt, uuden lukuvuoden kynnyksellä muistutan itseäni kummitätinä ja lasten kanssa työskentelevänä ihmisenä: Pidä huolta siitä, ettet väheksy pienten suruja, huolia ja pettymyksiä. Kuuntele ja lohduta, älä sano heti ”kyllä se siitä!” Tuo pieni kasvaa suureksi, ja hänen täytyy saada kokea koko elämänsä ajan, että mielikuvista ja mittareista suurempia ovat armo ja rakkaus.