Liturgian kauneus

 

Evankelis-luterilaisen kirkkomme jumalanpalvelus sisältää kaiken olennaisen ja tärkeän. Siinä seurakunta nöyrtyy, tunnustaa syntinsä, rukoilee, lausuu uskontunnustuksen, kuulee Sanaa, ylistää Jumalaa, nauttii ehtoollisen lahjasta ja saa kuulla ja omistaa omalle kohdalleen syntien anteeksisaamisen.

Nuorempana haukottelin ja kyllästyin istuessani kirkonpenkissä. Luulin perinteisen messun kaavaa tylsäksi ja paperinmakuiseksi muotomenoksi. Virkapapit lukevat tekstin suoraan kirjasta monotonisella äänellä. Sitten kirja kiinni ja kirkkokahville. Vapaiden suuntien kokoukset sen sijaan olivat välittömiä ja spontaaneja. Tämä luulo oli eräs nuoruuteni harhoja. Lähes jokaisessa hengellisessä kokouksessa on sittenkin ennalta sovittu ja rakennettu tilaisuuden etenemisen ”kaava”, joka on vuosikymmenten aikana vakiintunut. Laulut on harjoiteltu ja sovittu ennalta, puheiden kanssa on painiskeltu pitkään, todistuspuheenvuoroja jännitetty. Spontaaniutta siinä on vain vähän, eikä se liene kokonaisuuden kannalta edes toivottavaakaan.

Sansa Neliöb. 14.11.-13.12. MJa

Ymmärsin messun liturgisen kaavan syvän hengellisen sisällön vasta teologian opinnoissani Helsingin yliopistolla. Käytännön teologian harjoituksissa uppouduimme messun jokaiseen detaljiin ja tämä avasi silmäni. Messu on tajunnan räjäyttävä ja sielun puhdistava kokemus. Sinänsä on kummallista, jopa huolestuttavaa, että ensin on opiskeltava viisi vuotta teologiaa yliopistossa, jotta vasta tajuaisi mitä jumalanpalveluksessa oikein tapahtuu. Voisiko messun sisältöä jotenkin paremmin avata tavallisille seurakuntalaisille?

Messussa kohtaamme elävän ja läsnä olevan kolmiyhteisen Jumalan. Mitä muuta enää elämään ja autuuteen tarvitaan? Ei mitään. No, saarna voisi toki vielä olla Raamattuun pohjautuva. Ja mukavaa ekstraa olisi, jos saarna kertoisi Jeesuksesta, eikä yleishumaaneista elämän kipukohdista tai sanoittaisi yhteiskunnallisia angsteja. Mutta tämä on nykykirkossamme jo ehkä liikaa vaadittu. Kun lähes kaikki pyhä on kirkossamme heitetty vanhentuneina ”paimentolaisten nuotiotarinoina” romukoppaan, on upeaa huomata, että yksi sentään on jäljellä: Jumalanpalveluksen liturgia. Ehkä se on riittävästi.

Nykyisin kärsin joutuessani hengelliseen tilaisuuteen, jossa ei ole ”Isä meidän”-rukousta. Rukoukset voivat olla pitkiä ja aiheet monipolveilevia, mutta jotain jää puuttumaan, jos en saa yhtyä Herramme opettamaan rukoukseen. Toivoisin, että jokaisessa uskovien yhteisessä kokouksessa olisi edes yksi suoraan Raamatusta kumpuava rukous: ”Isä meidän”. Jos tilaisuudet päättyisivät aina seurakunnan paimenen antamaan ”Herran siunaukseen”, kantaisi se väsynyttä matkamiestä pitkälle arkeen.

Uuttakin muotoa saa ja täytyy seurakunnan kokoontumisiin toki kehittää. Tämän kuluneen kesän Kansanlähetyspäivillä Jyväskylässä oli Uusi Tie -lehden 50-vuotisjuhla. Se oli kesäni paras ja mieleen jäävin hengellinen tilaisuus. Juhlan toteutus oli erittäin hieno. Harva tilaisuus on tehnyt minuun viime vuosina yhtä innostuneen muistijäljen. Juhlatilaisuutta ei oltu rakennettu perinteisen hengellisen herätyskristillisen kokouksen liturgisen kaavan mukaan (alkujuonto – todistus – laulu – saarna – alttarikutsu), vaan se oli tehty uutislähetyksen muotoon. Lavan keskellä istuivat toimittajaparina Susanna Sarimaa ja Matti Korhonen. He toimivat kokeneina ja varmaotteisina uutisankkureina, jotka kutsuivat vuorollaan lavalle vieraita haastateltaviksi ja lopulta pääpuhujan, päätoimittaja Leif Nummelan. Kokonaisuus täydentyi studiobändin elävästä välimusiikista ja suurelta screeniltä näytetyistä videoklipeistä. Tämä oli toivoakseni esimakua tulevaisuuden hengellisestä tilaisuudesta ja sen toteutuksesta!