Yle uutisoi verkkosivuillaan 23.9.2026 historiallisesta muutoksesta Jehovan todistajien pitkään kiisteltyyn verioppiin. Liikkeen jäsenet voivat nyt oman harkintansa perusteella hyväksyä sellaisia veren keskeisiä komponentteja, joiden vastaanottamista pidettiin aikaisemmin Raamatun vastaisena. Kokoveren siirtäminen on edelleen kiellettyä. ”HUSin lääkärin mukaan verensiirrosta kieltäytyneitä on kuollutkin”, todetaan jutun ingressissä. Jehovan todistajien tiedottajan Henri Järnstedtin mukaan opetusta ei kuitenkaan ole muutettu, vaan kyse on ainoastaan ”Raamatun ymmärryksen tarkentumisesta”.
Käytännössä kyse on paljon suuremmasta asiasta. Kun aikaisemmin kielletty ja kurinpidollisiin seuraamuksiin mahdollisesti johtanut hoito muuttuu sallituksi, opetus on muuttunut riippumatta siitä, millä sanalla muutosta kuvataan. Samalla muutos asettaa väistämättä kyseenalaiseksi Vartiotorni-seuran itselleen omaksuman aseman Jehovan erityisenä äänitorvena ja ”ainoalaatuisen luotettavana hengellisenä opaskanavana”.
Juuri tämän väitetyn asemansa perusteella järjestö on vaatinut Jehovan todistajia hyväksymään kulloinkin voimassa olevan veriopin oikeana ja luotettavana raamatunselityksenä.
Jos Vartiotorni-seura on vuosikymmenien ajan tulkinnut Raamattua väärin elämän ja kuoleman kysymyksessä, kuinka luotettava sen väitetty erityisasema koskaan oli?
Ja mitä pitäisi ajatella niistä ihmisistä, jotka menettivät terveytensä tai henkensä noudattaessaan opetusta, jota nyt jälleen kerran muutetaan?
Olen kirjoittanut Jehovan todistajista ja myös heidän verensiirto-opistaan 2017 kirjassani Vartiotorni – Valtakunta uudessa valossa (3. painos). Tässä on hyvä tarkastella nyt tehtyä muutosta kaiken senkin valossa mitä järjestön oppimuutoksista tiedämme.
Eilen kielletty, tänään omantunnonasia
Yle kertoi siis jutussaan, että Jehovan todistajien jäsenet voivat nyt ottaa vastaan veren komponentteja, jotka aikaisemmin olivat kiellettyjä: punasoluja, valkosoluja, plasmaa ja verihiutaleita. Kyse ei edelleenkään ole kokoveren siirtämisen hyväksymisestä, mutta muutos koskee veriopin kannalta keskeistä rajaa. Tähän saakka vielä viimeisetkin pannassa olleet veren ainesosat on nyt siirretty omantunnonratkaisujen piiriin.
Jehovan todistajien tiedottaja Henri Järnstedt kommentoi Ylelle sähköpostitse:
”Kyse on tarkennuksesta Raamatun ymmärrykseen, ei aiemman opetuksen kumoamisesta.”
Tämä on orwellilaista selittelyä.
Jos jokin oli aikaisemmin kiellettyä mutta on nyt sallittua, kyse on muutoksesta. Asia ei muutu toiseksi kutsumalla sitä tarkennukseksi, täsmennykseksi, kirkastumiseksi tai uudeksi valoksi. Muutos voidaan verhota teologiseen sanastoon, mutta käytännön tasolla eilisen väärästä valinnasta on tullut tämän päivän sallittu ratkaisu.
Juuri tässä näkyy Vartiotorni-seuran vuosikymmeniä käyttämä orwellilainen kaksoiskieli. Liike ei mielellään myönnä kumonneensa aiempia opetuksiaan. Sen sijaan sanotaan, että valo on lisääntynyt, ymmärrys on tarkentunut tai Jehova on auttanut hallintoelintä näkemään asian aikaisempaa selvemmin.
Vanha opetus oli kuitenkin aikanaan yhtä lailla sitova. Jehovan todistajan odotettiin uskovan sen olevan oikea raamatullinen näkemys ja toimivan sen mukaisesti yhteisöstä erottamisen ja Harmagedonissa tuhoutumisen uhalla. Itsenäinen ajattelu ja Seuran linjasta poikkeaminen saattoi vaarantaa hänen asemansa yhteisössä ja jopa hänen suhteensa Jumalaan ja mahdollisuutensa ikuiseen elämään.
Siksi kysymystä ei voida kuitata sanomalla, että ymmärrys nyt vain tarkentui.
Ihmisiä ei kuollut tarkennukseen tai uuteen valoon. He kuolivat, koska Seura sitoi heidän omatuntonsa virheelliseen ja hegenvaaralliseen näkemykseen.
Verioppi ei kuulunut liikkeen alkuperäiseen opetukseen
Kirjani Vartiotorni – Valtakunta uudessa valossa yhdeksäs luku käsittelee Jehovan todistajien veriopin historiaa ja opissa tapahtuneita muutoksia. Osoitin siinä, että oppi oli jo tuolloin muutoksen kourissa ja vähitellen liberalisoitumassa. Nyt tapahtunut muutos ei siis ole ensimmäinen laatuaan.
Varsinaista verensiirrot kieltävää linjaa ei ollut olemassa Jehovan todistajien liikkeen ensimmäisinä vuosikymmeninä, vaikka verensiirtoja oli tehty lääketieteessä jo 1800-luvulla. Yhdysvaltoihin perustettiin ensimmäinen veripankki vuonna 1937, mutta Vartiotorni-seura ei vielä silloinkaan tuominnut verensiirtoja.
Järjestön julkaisemassa Consolation-lehdessä kerrottiin joulukuussa 1940 myönteiseen sävyyn verensiirrosta, joka oli pelastanut newyorkilaisen naisen hengen.
Verensiirrot tuomittiin järjestön julkaisuissa ensimmäisen kerran vuosina 1943 ja 1944.
Vuonna 1961 omaksuttiin tiukka linja, jonka mukaan verikieltoa rikkova voitiin erottaa Jehovan todistajien seurakunnasta, ellei hän ilmaissut katumusta.
Verensiirtokielto ei siis ole kuulunut kristillisen seurakunnan opetukseen apostolien päivistä lähtien. Se ei kuulunut edes Jehovan todistajien liikkeen alkuperäiseen opetukseen. Se syntyi järjestön oman historian aikana, minkä jälkeen sitä alettiin opettaa Jumalan muuttumattomana lakina.
Tässä on asian traaginen ydin.
Vuonna 1982 Vartiotorni-seura alkoi yllättäen hyväksyä tiettyjä verestä erotettuja aineosia. Kesällä 2000 sallittujen ainesosien piiriä laajennettiin lisää. Veren neljäksi pääkomponentiksi määritellyt punasolut, valkosolut, plasma ja verihiutaleet säilyivät kuitenkin kiellettyinä. Niistä erotettujen aineiden, kuten hemoglobiinin, albumiinin, hyytymistekijöiden ja immunoglobuliinien, käyttö voitiin jättää yksilön omantunnon ratkaistavaksi.
Kirjoitin jo silloin, että jako oli mielivaltainen ja vaikeasti puolustettava. Esimerkiksi punasoluista valtaosa on hemoglobiinia. Punasolu oli kielletty, mutta siitä erotettu hemoglobiini voitiin sallia. Plasma oli kiellettyä, vaikka noin 92 prosenttia siitä on vettä ja jäljelle jäävä osa koostuu suurelta osin aineista, joiden käyttö voitiin hyväksyä.
Myös valkosolujen kielto oli epäjohdonmukainen. Järjestö oli jo hyväksynyt elinsiirrot, vaikka elinsiirron mukana vastaanottajan elimistöön voi siirtyä enemmän vieraita valkosoluja kuin varsinaisessa verensiirrossa.
Luovutusveren jakaminen pääkomponentteihin ja alikomponentteihin ei perustunut mihinkään Raamatusta löytyvään luetteloon. Kyse oli modernin verenkäsittelyn pohjalta rakennetusta järjestöllisestä luokituksesta. Apostolien tekojen 15. luvussa ei puhuta punasoluista, plasmasta, verihiutaleista, hemoglobiinista tai albumiinista.
Mistä Vartiotorni-seura siis tiesi, minkä aineen Jumala kielsi ja minkä hän hyväksyi?
Tällaisen yksityiskohtaisen jaottelun olisi täytynyt perustua joko Raamatun ulkopuoliseen ilmoitukseen tai järjestön omaan inhimilliseen päätökseen. Jos kyse oli ilmoituksesta, miksi ilmoituksen sisältö nyt muuttuu? Jos kyse oli ihmisten tekemästä päätöksestä, miksi sitä opetettiin miljoonille ihmisille Jumalan säätämyksenä ja lakina?
Kun kirjani kolmas painos ilmestyi vuonna 2017, Jehovan todistaja ei voinut hyväksyä veren neljää pääkomponenttia rikkomatta järjestön verioppia. Nyt näitä aikaisemmin kiellettyjä komponentteja voidaan Ylen uutisen perusteella hyväksyä.
Jos tämä ei ole opetuksen muuttamista, mitä muuttaminen sitten tarkoittaa?
Orwellilainen kaksoiskieli: muutos, jota ei saa kutsua muutokseksi
Vartiotorni-seura selittää opillisia muutoksiaan usein Sananlaskujen kirjan sanoilla:
”Vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka.”
Järjestön mukaan uudet näkemykset edustavat valon lisääntymistä. Aikaisemmat käsitykset eivät tämän ajattelun mukaan olleet varsinaisesti vääriä, vaan epätäydellisiä. Nyt Jehova on auttanut järjestöään näkemään asian tarkemmin.
Ongelma on, ettei uuden opetuksen suhde vanhaan aina muistuta näkymän asteittaista kirkastumista. Toisinaan vuori muuttuu metsäksi, valo pimeydeksi, kielto luvaksi ja hengellisesti vaarallinen teko omantunnonasiaksi. Silloin kyse ei ole vain uusien yksityiskohtien näkemisestä. Aikaisempi näkemys oli väärä.
Kirjani luvussa ”Mitä valtakunta vastaa?” käsittelen järjestön opetusta alati lisääntyvästä ”uudesta valosta”. Vartiotorni on sanonut uuden valon tulevan ”Jehovalta temppelistä”. Järjestö on myös rinnastanut oman asemansa apostoli Paavaliin ja opettanut saavansa hengellisen ymmärryksensä Jumalan hengen välityksellä.
Juuri tässä piilee suuri auktoriteettiongelma. Järjestö ei ole esittänyt verioppiaan yhtenä mahdollisena, inhimillisenä ja erehtyväisenä tulkintana. Se on vaatinut jäsenistöään hyväksymään sen Jumalan tahdon oikeana selityksenä. Muutoksia on perusteltu Seuran erityisasemalla luotettavan hengellisen ravinnon jakajana, jonka välityksellä Jehova opettaa kansaansa.
Kun opetus osoittautuu kestämättömäksi, järjestö vetäytyy inhimillisen erehtyväisyyden suojaan ja puhuu tarkentuneesta ymmärryksestä. Samalla se kuitenkin säilyttää vaatimuksensa ehdottomasta kuuliaisuudesta järjestölle ja sen uudelle muuttuneelle opetukselle.
Eilinen opetus oli hyväksyttävä totuutena niin kauan kuin järjestö sitä opetti. Tämän päivän opetus on hyväksyttävä totuutena, koska järjestö opettaa sitä nyt.
Kysymys ei lopulta olekaan siitä, mitä Raamattu sanoo. Kysymys on siitä, mitä Vartiotorni-seura kulloinkin sanoo Raamatun tarkoittavan. Jehovan todistajan iankaikkinen elämä riippuu uskollisuudesta järjestölle, jonka näkemys on tänään yhtä ja huomenna toista.
Rokotuksetkin olivat kerran rikos Jehovan lakia vastaan
Verioppi ei ole ensimmäinen lääketieteellinen kysymys, jossa Vartiotorni-seura on vedonnut Jumalan lakiin ja muuttanut myöhemmin kantaansa.
Jehovan todistajien julkaiseman The Golden Age -lehden numerossa 4. helmikuuta 1931 väitettiin rokotusten rikkovan Jumalan Nooan kanssa tekemää ikuista liittoa. Lehdessä rokotteiden väitettiin sisältävän verta, mikä ei pitänyt paikkaansa. Rokottamista kuvattiin epäraamatulliseksi, pahaksi ja salakavalan pirulliseksi keksinnöksi.
Oppi muuttui vuonna 1952. Vasta myöhemmin järjestön julkaisuissa tunnustettiin julkisesti rokotusten myönteinen vaikutus tartuntatautien torjumiseen.
On tärkeää ymmärtää, ettei rokotuksiin suhtauduttu pelkkänä terveydellisenä mielipiteenä. Niiden vastustaminen sidottiin Nooan kanssa tehtyyn ikuiseen liittoon ja Jehovan lakiin. Tavalliselle Jehovan todistajalle tämä merkitsi sitä, ettei kyse ollut vapaasta lääketieteellisestä harkinnasta. Kyse oli uskollisuudesta Jumalalle.
Kun kielteinen kanta myöhemmin poistui, Jumalan ikuinen liitto ei tietenkään ollut muuttunut.
Järjestön raamatuntulkinta oli.
Kuinka paljon tarpeetonta sairautta ja kärsimystä aiheutui niinä vuosina, jolloin virheellistä tulkintaa opetettiin Jumalan tahtona?
Elinsiirto oli kannibalismia, sitten omantunnonasia
Sama tapahtui elinsiirroille.
Tammikuun 1. päivänä 1968 ilmestyneessä Vartiotornissa elinsiirrot rinnastettiin kannibalismiin eli ihmissyöntiin. Jehovan todistajia opetettiin kieltäytymään elinsiirroista, koska niiden katsottiin rikkovan Jumalan lakia.
Vuonna 1980 kanta vaivihkaa muuttui. Raamatussa ei järjestön uuden näkemyksen mukaan ollutkaan selvää käskyä, joka kieltäisi ihmiskudoksen vastaanottamisen. Elinsiirrosta tuli henkilökohtainen valinta, eikä sellaisen hyväksyneeseen enää tullut kohdistaa seurakunnallisia kurinpitotoimia.
Se, mikä vuonna 1968 esitettiin Jumalan kantana, määriteltiin vuonna 1980 ”joidenkin” henkilökohtaiseksi näkemykseksi ja tunteeksi.
Mutta kuka oli levittänyt tuota näkemystä maailmanlaajuisesti? Kuka oli sitonut sen Jumalan lakiin? Kuka oli opettanut Jehovan todistajia pitämään elinsiirtoa kannibalismina?
Ei ”joku” yksittäinen rivijäsen, vaan Vartiotorni-seura itse.
Järjestö oli käyttänyt väitettyä hengellistä arvovaltaansa ja asemaansa Jehovan luotettavana äänitorvena ja ”profeettana”. Kun oppi muuttui, vastuu vanhan opin seurauksista jäi kuitenkin jäsenille. Ne, jotka olivat aikaisemmin noudattaneet kieltoa, eivät saaneet menetettyjä mahdollisuuksia tai elinvuosia takaisin eivätkä erotetut saaneet kunnianpalautusta taikka anteeksipyyntöä.
Veriopin asteittainen perääntyminen
Historiallinen kehityskaari näyttää siis seuraavalta:
- 1931: rokotukset tuomittiin Nooan kanssa tehdyn liiton vastaisina.
- 1943–1944: verensiirtoja vastaan otettiin ensimmäisen kerran kielteinen opillinen kanta.
- 1952: rokotuksia koskenut kielteinen oppi muuttui.
- 1961: verikiellon rikkomiseen liitettiin seurakunnallisen erottamisen uhka.
- 1968: elinsiirrot rinnastettiin kannibalismiin.
- 1980: elinsiirroista tehtiin henkilökohtainen omantunnonratkaisu.
- 1982: eräitä veren aineosia alettiin sallia.
- 2000: hyväksyttyjen verestä erotettujen aineiden joukkoa laajennettiin, vaikka neljä pääkomponenttia säilyivät kiellettyinä.
- Nyt: Ylen uutisen mukaan myös aikaisemmin kiellettyjen veren keskeisten komponenttien vastaanottaminen voidaan hyväksyä.
Tämä ei näytä muuttumattomalta Jumalan lailta. Tämä ei näytä olevan sellaista ”täsmällistä tietoa”, jollaisena Vartiotorni-seura opetuksiaan kuvailee.
Se näyttää asteittain perääntyvältä järjestöopilta.
Kuinka moni kuoli vanhan valon vuoksi?
Tätä kysymystä ei voida sivuuttaa puhumalla pelkästä tarkennuksesta.
Kirjani toisen painoksen esipuheessa kuvaan Suomessa vuonna 1995 syntynyttä laajaa keskustelua Jehovan todistajien verensiirtokiellosta. Julkisuuteen nousi useita traagisia tapauksia. Lääkärit joutuivat vastaamaan Vartiotorni-seuran ylioptimistisiin väitteisiin, joiden mukaan verettömillä menetelmillä voitaisiin hoitaa lähes kaikki tilanteet. Lääkärien vastaus oli selvä: akuuttiin, vakavaan verenhukkaan ei aina ole muuta tehokasta hoitoa kuin verensiirto.
Kirjassani käsittelen myös Leila Rotin tapausta. Hänen puolisonsa Antero Roti otti minuun yhteyttä kertoakseen puolisonsa tarinan. Kipinä -lehteen tuolloin tekemäni jutun kautta kertomus levisi myös maamme iltapäivälehtien etusivujen otsikoihin. Leila Roti menehtyi vuonna 1993 liikenneonnettomuudessa saamiinsa vammoihin kieltäydyttyään vakaumuksensa mukaisesti verensiirroista. Hänen kuolintodistuksensa mukaan hoitotoimenpiteistä pidättäydyttiin vaikean anemian ja verensiirrot kieltävän hoitorajoituksen vuoksi. Oikeudessa kuullun asiantuntijan mukaan vastaavan lantiorenkaan murtumavamman kuolleisuus oli kaikkia lääketieteen keinoja käytettäessä vain noin prosentin luokkaa.
Maailmanlaajuisesti veriopin vuoksi kuolleiden tarkkaa määrää ei tunneta. Siksi mitään tiettyä lukua ei voida esittää varmasti dokumentoituna tosiasiana. Kun kuitenkin otetaan huomioon opin maailmanlaajuinen kattavuus, Jehovan todistajien miljoonat jäsenet ja kiellon vuosikymmeniä jatkunut historia, voidaan perustellusti puhua erittäin suuresta määrästä vältettävissä olleita kuolemia.
Kokonaismäärä saattaa nousta kymmeniin tuhansiin. Se on arvio, ei kattavaan maailmanlaajuiseen tilastoon perustuva varma luku.
Yksikin turha kuolema olisi silti liikaa.
Mitä järjestö sanoo niille, joiden lapsi, puoliso, vanhempi tai ystävä kuoli noudattaessaan sellaista kieltoa, jonka rajoja järjestö myöhemmin piirsi uudelleen?
”Ymmärryksemme tarkentui” ei ole moraalisesti riittävä vastaus.
Verioppia on vastustettu liikkeen sisältä
Veriopin epäjohdonmukaisuuksia eivät ole arvostelleet ainoastaan Jehovan todistajien ulkopuoliset kriitikot.
Kirjani yhdeksännessä luvussa käsittelen The Associated Jehovah’s Witnesses for Reform on Blood -ryhmää. Kyse oli Jehovan todistajien omista riveistä nousseesta reformiliikkeestä, joka piti verioppia epäraamatullisena, ristiriitaisena ja hengenvaarallisena. Ryhmään kerrottiin kuuluvan Jehovan todistajia ainakin 25 maasta, myös Suomesta. Mukana oli lääkäreitä, juristeja ja sairaalayhteyskomiteoissa toimineita ihmisiä.
Ryhmä lähetti vuonna 1998 Vartiotorni-seuran johdolle kirjeen, jossa vaadittiin muutosta veriopetukseen. Monet reformiliikkeeseen kuuluneista olivat edelleen aktiivisia Jehovan todistajia. He eivät pyrkineet vahingoittamaan yhteisöään, vaan uudistamaan sitä sisältäpäin ja estämään tarpeettomia kuolemia.
Kirjoitin jo silloin, että vuosituhannen vaihteen jälkeen tapahtuneet muutokset veriopissa saattoivat osaltaan liittyä reformistien esittämään raamatulliseen ja lääketieteelliseen kritiikkiin. Nyt tapahtunut muutos tekee heidän työstään historian valossa entistä merkittävämpää.
Heidän varoituksiaan olisi pitänyt kuunnella aikaisemmin.
On myös kysyttävä, mitä tapahtui niille Jehovan todistajille, jotka sanoivat nämä asiat ääneen ennen kuin järjestö oli valmis muuttumaan. Saivatko he tunnustusta siitä, että olivat oikeassa? Vai leimattiinko heidät itsenäisiksi ajattelijoiksi, kapinallisiksi tai luopioiksi, koska he uskalsivat kyseenalaistaa kulloinkin voimassa olevan opetuksen?
Apostolien tekojen 15. luku ei puhu verensiirroista
Jehovan todistajien verensiirtokielto on rakennettu ennen kaikkea Apostolien tekojen 15. luvun käskylle ”karttaa verta”. Samassa yhteydessä mainitaan epäjumalille uhrattu, liha, josta verta ei ole laskettu, ja haureus.
Tekstin ilmeinen asiayhteys liittyy juutalais- ja pakanakristittyjen yhteiselämään sekä ruokailutapoihin. Siinä ei puhuta modernista lääketieteestä. Verensiirtoja ei tunnettu ensimmäisellä vuosisadalla, eikä tekstin ensimmäinen kuulijakunta olisi voinut ymmärtää käskyä niitä koskevaksi.
Verensiirto-oppi tarvitsee siksi näkymättömän sillan kahden biologisesti erilaisen asian välille. Ensin Raamatun veren syömistä koskeva kielto irrotetaan ruokailua koskevasta historiallisesta asiayhteydestään. Sen jälkeen kielto siirretään moderniin lääketieteelliseen hoitotilanteeseen ja väitetään, että verensiirto olisi veren syömistä.
Se ei ole.
Raamatussa ei ole yhtäkään jaetta, jossa verensiirto kiellettäisiin. Jokaisen Jehovan todistajan on lopulta myönnettävä tämä. Koko oppi seisoo tai kaatuu sen varassa, voidaanko syöminen ja verensiirto rinnastaa toisiinsa sekä voidaanko Apt 15 luvun ruokasäädöksistä tehdä mitään epäsuoria johtopäätöksiä modernin lääketieteen hoitotoimenpiteisiin.
Biologisesti niitä ei voida rinnastaa. Ei myöskään raamatullisesti.
Verensiirto ei ole veren syömistä
Asiantuntijat tietävät, ettei verensiirrossa ole kysymys mistään suonensisäisestä ruokinnasta. Verensiirtoja ei anneta ravinnonpuutteen hoitamiseksi. Verensiirto on nestemäisen ihmiskudoksen siirto, jota voidaan biologisesti verrata elinsiirtoon.
Verensiirrossa punasolut eivät kulkeudu ruoansulatuselimistöön hajotettaviksi, vaan jatkavat alkuperästä biologista tehtäväänsä hapen kuljettajina. Verihiutaleet osallistuvat edelleen veren hyytymiseen. Plasma ja sen sisältämät aineet osallistuvat verenkierron, hyytymisen ja nestetasapainon ylläpitämiseen.
Aivan niin kuin ihonsiirrossa iho jatkaa ihon tehtävää ja elimensiirrossa siirrettävä elin jatkaa muuttumattomana alkuperäistä biologista tehtäväänsä uudessa kehossa.
Samoin elimistö ei käytä siirrettyä verta biologisesti ravintona. Veri jatkaa elimistössä veren muuttumatonta alkuperäistä tehtävää.
Verensiirron rinnastaminen veren syömiseen on siksi biologisesti yhtä perusteetonta kuin munuaisensiirron rinnastaminen munuaisen syömiseen tai sydämensiirron sydämen syömiseen. Kudossiirrossa siirretty ihmiskudos jatkaa alkuperäistä tehtäväänsä muuttumattoman. Syötäessä kudos hajotetaan biologisesti toiseksi ja käytetään kehon ravinnoksi.
Kirjassani viittaan Suomen Punaisen Ristin Veripalvelun tuolloin ylilääkäriinä toimineen, professori Gunnar Myllylän minulle lähettämään kirjeesen, jonka kirjassani julkaisin ja jossa hän totesi yksiselitteisesti:
”Verensyönti ja verensiirto ovat biologisesti hyvin eri asioita.”
Tämä yksinkertainen biologinen tosiasia kaataa veriopin keskeisen olettamuksen.
Symbolista tehtiin elämää tärkeämpi
Raamatun verisäädösten taustalla on elämän pyhyys. Verta ei saanut syödä, koska veri kuvasi elämää. Vanhan testamentin säädöksissä veri liittyi eläimen surmaamiseen joko ravinnoksi tai uhriksi.
Verensiirrossa verenluovuttajaa ei surmata. Verta luovutetaan vapaaehtoisesti, jotta toisen ihmisen elämä voitaisiin pelastaa.
Vartiotorni-seuran veriopissa elämän symboli on kuitenkin asetettu itse elämän edelle. Veri on julistettu niin pyhäksi, ettei sitä saa käyttää elämän pelastamiseen.
Jeesus kohtasi samanlaisen uskonnollisen vääristymän sapattikysymyksessä. Sapatti oli pyhä, mutta kirjanoppineiden käsissä sen pyhyydestä tuli peruste estää hyvän tekeminen. Jeesus kysyi:
”Kumpiko on luvallista sapattina: hyvääkö tehdä vai pahaa, pelastaako henki vai tappaa se?”
Toisessa yhteydessä Jeesus muistutti profeetan sanoista:
”Laupeutta minä tahdon enkä uhria.”
Jeesus asetti elämän pelastamisen uskonnollisen sääntöjärjestelmän yläpuolelle.
Verensiirto liittyy elämän antamiseen ja pelastamiseen, ei elämän ottamiseen. Veren syömistä koskevan käskyn käyttäminen hengen pelastavan hoidon kieltämiseen kääntää verisäädösten alkuperäisen tarkoituksen päälaelleen.
Positiivinen askel, mutta vasta askel
Nyt tapahtunut muutos Vartyiotorni-seuran veriopetuksessa on kaikesta huolimatta hyvä uutinen ja askel oikeaan suuntaan.
Jos Jehovan todistaja voi hyväksyä aikaisemmin kiellettyjä veren komponentteja pelkäämättä rikkovansa Jumalan lakia tai menettävänsä asemansa yhteisössä, hänen hoitomahdollisuutensa paranevat. Muutos säästää ihmishenkiä.
Siitä pitää olla kiitollinen.
Muutoksen myönteiset seuraukset eivät kuitenkaan saa estää arvioimasta opetuksen historiaa ja perusteita. Päinvastoin juuri muutos osoittaa, etteivät aikaisemmat rajat olleet muuttumattomia Jumalan säätämiä rajoja. Ne olivat järjestön tekemiä tulkintaratkaisuja.
Nyt veriopin ympärille rakennettu muuri on murtunut jälleen yhdestä ratkaisevasta kohdasta. Kokoveri on edelleen kiellettyä, mutta veren keskeisten komponenttien vapauttaminen tekee jäljelle jäävästä kiellosta entistä vaikeammin perusteltavan.
Kehityksen suunta on ollut vuosikymmeniä sama. Ensin veren käyttö kiellettiin laajasti. Sitten sallittiin eräitä fraktioita. Sen jälkeen sallittiin yhä useampia pääkomponenteista erotettuja ainesosia. Nyt myös aikaisemmin kiellettyjen merkittävien komponenttien vastaanottaminen on mahdollista.
On vain ajan kysymys, milloin myös kokoveren ehdoton kielto joutuu uudelleen arvioitavaksi.
Kun se päivä tulee, meille todennäköisesti sanotaan jälleen, ettei opetusta muutettu. Raamatun ymmärrys vain tarkentui.
Voiko ”ainoalaatuisen luotettava Jehovan opaskanava” erehtyä näin vaarallisesti?
Nyt tapahtunut muutos ei aseta kyseenalaiseksi ainoastaan yhtä lääketieteellistä kieltoa. Se asettaa kyseenalaiseksi Vartiotorni-seuran koko hengellisen auktoriteetin ja aseman.
Järjestö on kuvannut itseään ”ainoalaatuisen luotettavaksi hengelliseksi opaskanavaksi”. Se on opettanut olevansa nykyajan ”uskollinen ja ymmärtäväinen orja”, jonka välityksellä Jehova antaa kansalleen hengellistä ravintoa, ”täsmällistä tietoa”. Vartiotorni-seuran julkaisujen on väitetty välittävän ainoan oikean ja luotettavan raamatunselityksen, jota ilman Raamattua ei voida ymmärtää oikein.
Juuri tähän asemaan vetoamalla Jehovan todistajia on vaadittu hyväksymään myös verioppi. Kyse ei ole ollut suosituksesta, jonka kukin saa vapaasti arvioida. Järjestön tulkinnasta poikkeaminen on merkinnyt asettumista Jehovan käyttämää kanavaa, ja siten itse Jumalaa vastaan. Se on voinut johtaa erottamiseen, läheisten menettämiseen ja pelkoon ikuisen elämän menettämisestä.
Kun tällainen järjestö muuttaa opetustaan, kyse ei ole samasta kuin yksittäisen tutkijan korjatessa henkilökohtaista näkemystään. Vartiotorni-seura on vaatinut maailmanlaajuiselta jäsenistöltään ehdotonta kuuliaisuutta opetuksilleen juuri väitetyn jumalallisen asemansa perusteella.
Siksi järjestön on myös kannettava vastuuta siitä, mitä se on opettanut tuohon asemaan vedoten.
Jos rokotukset voitiin ensin kieltää Jumalan ikuisen liiton vastaisina ja myöhemmin sallia, järjestö oli väärässä. Jos elinsiirto voitiin ensin tuomita kannibalismiksi ja myöhemmin jättää omantunnonasiaksi, järjestö oli väärässä. Jos veren keskeiset komponentit voitiin ensin kieltää Jumalan lain vastaisina ja myöhemmin sallia, järjestö oli väärässä.
Miksi tällaisen historian omaavaa järjestöä pitäisi edelleen pitää Jehovan ainoalaatuisen luotettavana opaskanavana?
Jos se on voinut erehtyä näin vakavassa ja hengenvaarallisessa asiassa, missä muussa se voi olla väärässä juuri nyt?
Tämän päivän totuus, huomisen vanha valo
Kirjoitin kirjassani, ettei Jehovan todistaja voi tänään tietää, mitä hänen edellytetään uskovan huomenna. Käytännössä järjestön muuttuva oppi merkitsee, ettei yksittäinen Jehovan todistaja voi olla varma, onko tämän päivän ”totuus” huomisen vanhaa valoa.
Tämä ei ole pelkkä teoreettinen ongelma. Veriopin kohdalla ratkaisut on tehty sairaaloiden päivystyksissä, leikkaussaleissa ja onnettomuuspaikoilla. Niissä ei ole ollut mahdollista odottaa seuraavaa Vartiotorni-lehteä tai hallintoelimen tulevaa tarkennusta.
Jehovan todistaja saattoi vielä eilen pitää punasolun, valkosolun, verihiutaleen tai plasman vastaanottamista Raamatun vastaisena. Tänään sama ratkaisu voidaan jättää hänen omantuntonsa asiaksi.
Mutta eilisen ratkaisut tehtiin peruuttamattomissa tilanteissa.
Kuollutta lasta, äitiä, isää tai puolisoa ei saada takaisin ilmoittamalla, että ymmärrys on tarkentunut. Opetuksen vaikutukset eivät katoa muuttamalla opetusta kuvaavaa sanastoa.
Tämän vuoksi nyt tapahtunut muutos on todella historiallinen. Se on myönteinen askel oikeaan suuntaan ja voi säästää ihmishenkiä. Samalla se on raskas todistus siitä, kuinka hengenvaarallista on antaa yhden uskonnollisen järjestön muuttuville raamatuntulkinnoille Jumalan muuttumattoman lain asema.
Verensiirto ei ole veren syömistä.
Apostolien tekojen 15. luku ei kiellä modernia lääketieteellistä kudossiirtoa.
Ja kun Jumalan nimessä annettua kieltoa puretaan pala palalta, on viimein uskallettava sanoa ääneen se, minkä järjestön kaksoiskieli, jolla se yrittää varjella asemaansa, yrittää peittää: Opetus ei vain tarkentunut. Opetus muuttui, koska aikaisempi opetus oli väärä. Järjestö ei ole luotettava hengellinen opaskanava.
