Ovatko kaikki uskonnot vain eri näkökulmia samaan totuuteen?
Olipa kerran (näin hurskas ja suvaitsevainen tarina kertoo) kuusi sokeaa kerjäläistä, jotka eivät koskaan olleet kohdanneet norsua. Eräänä päivänä he tunsivat maan tömisevän ja saivat kuulla, että maharadzaa kuljettava norsu oli juuri pysähtynyt heidän viereensä.
Miehet ihastuivat ja alkoivat tunnustella eläintä. Yksi tarttui norsun kärsään ja sanoi vihdoin ymmärtävänsä, että norsuksi kutsuttu eläin muistutti käärmettä. Toinen mies, jonka käsi osui norsun korvaan, kiisti väitteen – norsuhan oli kuin purje. Kolmas taputteli suuren juhdan kylkeä ja väitti norsua muurin kaltaiseksi; neljäs siveli sen syöksyhammasta ja oli varma, että norsu oli kuin keihäs. Viides mies piteli eläintä hännästä ja totesi sen muistuttavan eniten köyttä, ja norsun jalkaa syleilevä kuudes kerjäläinen intti sitkeästi sen olevan puunrungon kaltainen.
Sokeiden miesten ristiriitaiset havainnot johtivat pian ilmiriitaan. He olivat jo aikeissa käydä käsiksi toisiinsa, kun ylhäältä kantotuolista kuului tyynnyttelevä ääni. Norsun omistanut maharadza huomautti, että kukin kerjäläisistä oli kokenut eläimestä vain pienen osan. ”Olette kaikki oikeassa. Olento, jota kutsutaan norsuksi, on sekä käärmeen, purjeen, muurin, keihään, köyden että puunrungon kaltainen. Itse asiassa norsu on enemmän kuin kukaan teistä pystyy havaitsemaan.”
Miehet ymmärsivät toimineensa tyhmästi. Miksi kummassa he olivat luulleet omistavansa koko totuuden? Onhan todellisuuteen monenlaisia näkökulmia, ja ne kaikki kuvaavat silti samaa perimmäistä totuutta. Kaikki voivat olla oikeassa.
Molemmat eivät voi olla totta yhtaikaa.
Tarina kerrotaan yleensä siksi, että sen uskotaan havainnollistavan hyvin uskonnollista suvaitsemattomuutta – ja tällaisen kapeakatseisen asenteen naurettavuutta. ”Kuka sinä olet sanomaan, millainen on kosmoksen perimmäinen todellisuus? Olet vain ihminen ja ’näet’ siitä oman pienen viipaleesi. Toisilla on oma totuutensa ja ne kaikki ovat yhtä tosia. Suvaitkaa toisianne!”
Kertomuksessa ja sen sovelluksessa on ainakin kolme huomionarvoista ongelmaa. Niistä ensimmäinen on se, että analogia murtuu useissa tilanteissa. On aivan mahdollista, että norsun tapaisella eläimellä on köyttä, käärmettä ja purjetta muistuttavia ruumiinosia. Mutta jos yksi kerjäläisistä olisi väittänyt norsun mahtuvan kymmenen litran ämpäriin ja toinen kiistänyt väitteen, molemmat eivät olisi millään voineet olla ”yhtä oikeassa”. Radzan ratsu saattoi syntyä emonsa kohdusta, kuoriutua munasta puun oksalla tai putkahtaa tyhjästä täysikasvuisena, mutta vain yhtä näistä kerrallaan.
Jeesus saattoi kyllä olla samanaikaisesti viisas mies, profeetta, Messias ja Jumala ihmishahmossa. Mutta hän joko kuoli raa’asti ristillä, kuten kristinusko väittää, tai välttyi tältä kohtalolta kokonaan, kuten islam väittää. Molemmat eivät voi olla totta yhtaikaa. Maailman Luoja ja ylläpitäjä joko on olemassa tai sitten ei, mutta teismi ja ateismi eivät voi pitää paikkaansa samalla kertaa. Ihminen voi kuoltuaan raueta tyhjiin, syntyä uudelleen ja uudelleen maan päälle tai joutua ikuiseen kadotukseen tämän ainoan elämänsä synneistä, mutta kaikkiin kolmeen kohtaloon hän ei voi millään revetä.
Alentuva asenne, joka ohittaa uskontojen ja katsomusten aidot ja keskenään sovittamattomat totuusväitteet ja vaatii niitä suvaitsevaisuuden nimissä hyväksymään toistensa eriävät käsitykset ”yhtä oikeina näkökulmina” samaan todellisuuteen, ei tee oikeutta yhdellekään niistä. Eikä näkemyksen kannattaja itse suinkaan ajattele, että myös hänen omastaan poikkeavat tavat lähestyä todellisuutta ovat yhtä hyviä. Edessä on väistämätön ristiriita, jos hänen pitäisi tunnustaa ”yhtä oikeaksi” jokin sellainen uskonto, jonka mukaan kaikki uskonnot eivät ole keskenään yhtä oikeassa.
Toinen ongelma onkin, että pintapuolisesti kertomuksen tarkoitus on kyllä kannustaa kuulijoita nöyryyteen katsomuksellisten väitteiden kanssa, mutta vaikutelma on vain näennäinen. Tarinan kertojahan asettaa itsensä maharadzan asemaan ja antaa epäsuorasti ymmärtää olevansa ainoa näkevä henkilö sokeiden maailmassa. Kristityt, muslimit, hindut ja ateistit vain haparoivat pimeässä tunnustellen. Hänellä taas on hallussaan niin laajat tiedot todellisuudesta, että niiden valossa voi kävellä toisten katsomusten ”pikkumaisten erimielisyyksien” yli ja julistaa niiden olevan vain tietämättömyyden ja perspektiivin puutteen aiheuttamaa harhaa. Tällainen ylimielisyys ja omahyväisyys painii aivan omassa sarjassaan – ja kuvitelma omasta suvaitsevuudesta tuottaa sokeuden, joka on syvyydessään herkullisen ironinen.
Kolmanneksi kertomusta on syytä hieman laajentaa. Oletetaan, että joukon seitsemäs sokea kerjäläinen tunnustelee norsun sijasta kiinanpalatsikoiraa. Hän pitää kohtaamaansa ”norsua” pörröisen koristetyynyn kaltaisena. Kahdeksas lyö vahingossa nyrkkinsä ikkunalasin läpi ja toteaa norsun olevan varsin litteä ja hauras.
Ylösnousemuksen keskeisimmät todistajat kokivat jotain, joka muutti arkuuden rohkeudeksi.
Vastaavasti perimmäisestä hengellisestä todellisuudesta on runsain määrin ristiriitaisia väitteitä, mutta kuka takaa, että ne kaikki edes kuvaavat sitä? Tarinan kertoja vain olettaa yhdessä kuulijoiden kanssa, että jokainen havainto ja päätelmä koskee samaa norsua.
Uskontojen tapauksessa on syytä kysyä, millaisia perusteita niiden totuusväitteille on. Perustuvatko ne historiallisiin tapahtumiin? Ovatko niiden opit sisäisesti johdonmukaisia? Millaisia todisteita niiden tueksi esitetään ja voidaanko väitteitä arvioida kriittisesti? Jollei näin tehdä, niellään täysin kritiikittömästi oletus, että kaikki uskonnot ovat yhtä oikeassa ja yhtä luotettavia tai että ne ylipäänsä puhuvat samasta todellisuudesta.
Tämän sapluunan läpi tarkasteltuna kristinusko on ainutkertaista ja ylivertaista. Esoteerisen meditoinnin sijasta se on alusta saakka nojannut historiallisiin tapahtumiin ja Jeesus Nasaretilaisen elämää likeltä seuranneiden henkilöiden silminnäkijätodistuksiin. Ylösnousemuksen keskeisimmät todistajat kokivat jotain, joka muutti arkuuden rohkeudeksi ja käänsi heidän teologiset käsityksensä ylösalaisin.
Pluralismi on useimmiten älyllisesti laiskaa, loogisesti kestämätöntä ja näennäisestä nöyryydestään huolimatta suunnattoman ylimielistä. Totuudesta vakuuttuminen kestävin perustein ei ole. On erikoista, että jälkimodernissa kulttuurissa totuuden etsimistä pidetään jalona ja ihailtavana, mutta sen löytäminen näyttää olevan kiellettyä.
Tietenkin on hyvä kuunnella toisia oppiakseen lisää, mutta ellei totuutta ole olemassa eikä sitä voi löytää, muiden kuunteleminen on ajanhukkaa. Tilanne on toinen, jos ”norsu” on todellinen, seisoo keskellä olohuonetta ja tarjoaa itsensä tunnusteltavaksi. ”Tässä minä olen!” (Jes. 65:1)
Teksti: J. J. Aleksi Markkanen
