Kirkko aikaansa edellä

 

Helsingin Sanomat uutisoi 14.11.2019 tuoreen tiedebarometrin tuloksia otsikolla Usko tieteeseen kasvoi, huuhaan suosio hiipui. Tutkimuksen mukaan seitsemän kymmenestä vastaajasta sanoo, että luottamus tieteeseen ja tiedeyhteisöön on suurta tai melko suurta. Tätä on pidettävä hyvänä uutisena. Viime kesänä YLE uutisoi, että kolme viidestä suomalaisesta näkee uskonnon olevan tieteen kanssa ristiriidassa ja uskontoon luottaa tällaisissa tilanteissa 17%. Tämä tulos on huolestuttavampi. Uskoa ja tiedettä ei nimittäin pitäisi asettaa vastakkain.

Suomen ev.lut. kirkon piispat ovat 27.11.2019 julkaisseet puheenvuoron uskon ja tieteen välisestä suhteesta. He ovat siis enemmän kuin ajan tasalla, oikeastaan aikaansa edellä. Nimittäin kristinuskon ja tieteen välistä keskustelua on hyvin vähän käyty. Sekä tiedemaailma että kirkko ovat pitäneet siitä näppinsä visusti erossa. Teema on kuitenkin äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen. Ihmiskunta on suurten, maailmanlaajojen ongelmien edessä, eikä kirkko voi olla sivussa tällaisesta keskustelusta. Suuria kysymyksiä ovat mm. ilmastonmuutos, biologisen monimuotoisuuden häviäminen, tekoälyn ja teknologisen kehityksen synnyttämät kysymykset sekä ihmisryhmien väliset konfliktit ja polarisaatio.

Sansa syyskeräys artikkelin alle

Nyt piispat nostavat kissan pöydälle ja linjaavat, miten kirkossa nähdään uskon ja tieteen välinen suhde. Siinä on usein ollut vallalla ns. konfliktimalli, jolla tarkoitetaan sitä, että nämä kaksi ovat vastaansanomattomassa ristiriidassa keskenään. Toinen tapa on eristää ne omiin maailmoihinsa ja katsoa, että niillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Piispat ehdottavat vuoropuhelun mallia. Molemmilla on annettavaa toisilleen. Vaikka kirkolla ei automaattisesti ole maailman suuriin kysymyksiin parempia ratkaisuja kuin muulla yhteiskunnalla, sen on tärkeä olla arvo- ja mielipidevaikuttajana. Pidän erinomaisena piispojen kartoittamaa tilannekuvausta ja heidän tarjoamiaan lääkkeitä.

Piispojen julkilausuma hahmottelee tietä tiedeuskon (skientismi) ja tiedevastaisuuden välisessä maastossa. Piispat kirjoittavat: ”Puolustamme tieteellisen tutkimuksen itsenäisyyttä ja vapautta. Tiedettä ei tule alistaa aatteelliseen, poliittiseen tai uskonnolliseen kontrolliin. Toisaalta tiede ei ole moraalin ylä- tai ulkopuolella. Ilman vastuuntuntoa tiede voi vääristyä tuhovoimaksi. Siksi on tärkeää, että tutkijat tunnistavat jatkuvasti oman eettisen vastuunsa ja punnitsevat tieteellisen tutkimuksen seurauksia ihmiselle ja luomakunnalle.”

Puheenvuorossa käytetään jonkin verran palstatilaa luomisuskon ja luonnontieteen väliseen keskusteluun. Piispat linjaavat muiden suurten kirkkokuntien tavoin, että nykyaikainen tieteellinen maailmankuva evoluutioteorioineen ja kosmologioineen on yhteensopiva kristillisen luomiskäsityksen kanssa. Minusta he tekevät palveluksen kertomalla kirkon kannan tähän asiaan, joka Suomessakin herättää aika ajoin kiivasta keskustelua. Piispojen lausunto tekee oikeutetusti eron naturalistisen metodin ja maailmankatsomuksellisen naturalismin välillä. Edellinen on luonnontieteellinen välttämättömyys ja jälkimmäinen ateistinen filosofia, johon kirkko ei voi yhtyä.

Minusta on arvokasta, että meillä on piispakunta, joka on tämänkaltaisissa asioissa ajan tasalla tai kuten sanoin, jopa aikaansa edellä. Kun opetamme kristinuskosta rippikouluissa, lukiolaisille ja ylipäätään ajatteleville ihmisille, voimme sanoa, että kristitty voi ottaa luonnontieteen tulokset aivan vakavasti, eivätkä ne uhkaa millään tavalla Raamattuun pitäytyvää kristillistä uskoa.