Jotta kenenkään ei tarvitsisi elää ilman Jumalaa ja toivoa

 

Vaikeinakin aikoina meidät on kutsuttu pelkän selviytymisen sijaan myös siunaamaan. Nämä 10 asiaa on tärkeää huomioida, että mekin saisimme olla mukana globaalin kirkon liikehdinnässä, joka vie Jeesuksen seuraajille annetun yhteisen tehtävän päätökseen.

 

IK neliöb. vko 25-26.MJa
  1. Vastuumme ymmärtäminen. Hedonismi hiipii helposti myös hengellisyyteemme. On kuitenkin Raamatun valossa aivan selvää, että meitä on siunattu voidaksemme olla siunaukseksi: ”Jumala olkoon meille armollinen ja siunatkoon meitä, hän kirkastakoon meille kasvonsa. Silloin koko maa oppii tuntemaan sinun tiesi, Jumala, ja kaikki kansat saavat tietää, että sinä autat.” (Ps. 67) Me olemme kuulleet evankeliumin 1000 vuotta ja meillä on valtavat resurssit. Meillä ei siis ole mitään, jolla voimme puolustautua. Meillä on valtava vastuu.

 

  1. Lähetyshaasteen kommunikoiminen. Meille on hiljattain kerrottu, että vesi- ja ruokapula uhkaavat miljardeja ihmisiä ennen vuotta 2025 jäätiköiden sulamisen vuoksi. Eräs tutkija totesi asiaan liittyen, että ihmisiä on kuitenkin vaikea saada ymmärtämään jäätiköiden merkitystä, sillä ne sijaitsevat kaukana. Meillä on sama ongelma. Rukous 2025 ja IDU-tapahtuma ovat ottaneet hienosti kuskin paikan tuomalla saavuttamattomat kansat lähelle ja konkreettisiksi. Saavuttamattomista kansoista on tehtävä asia, jota ei voi sivuuttaa.

 

  1. Jumalan sanaan uskominen. Kansainvälisen rikosoikeuden asiantuntija totesi TV:ssä, että ei kaikkia sotarikollisia ja muita tulla koskaan saamaan oikeuden eteen, mutta kansainvälisillä ponnisteluilla on silti symbolinen arvo. Ajattelemmeko näin myös lähetystyössä? Vai uskommeko, että evankeliumin saattaminen kaikkien kansojen tietoon on oikeasti mahdollista? Jos pääsiäinen on totta, miksi ei myös lähetystehtävä – ja ilmestyskirjan lupaus kaikista kansoista! Sanonta kuuluu, että ”Kutsu on voimassa ja voima kutsussa”. Uskommeko siihen?

 

  1. Esteiden raivaaminen. Jos ja kun luotamme siihen, että tehtävä on tarkoitettu myös meille ja se on mahdollinen, tulee meidän raivata esteet sen toteuttamisen tieltä. Samalla tavalla kuin Jeesuskin joutui puhdistamaan esipihan. Joudumme kysymään: mitä esteitä olemme rakentaneet sen eteen, että toiset kansat pääsisivät elävän Jumalan yhteyteen? Olemmeko me tehneet keskiluokkaisesta kristillisyydestämme niin mukavaa, että se on täyttänyt tilan, joka kuuluisi muille? Vai onko esteenä meidän turvallisuushakuisuutemme? Suostummeko siihen, että Jumala toimiikin tavalla, joka ei mitenkään sovi meidän suunnitelmiimme?

 

  1. Ydintehtävään keskittyminen. Meillä on taipumusta ”organisatoriseen ADHD:hen”, kiusalliseen ylivilkkauden ja keskittymishäiriön yhdistelmään. ”Good idea ja God’s idea” ovat kuitenkin kaksi eri juttua. Meidän tulee keskittää voimavaramme siihen, mitä vain seurakunta ja kristityt voivat tehdä tässä maailmassa. Voimme olla varmoja siitä, että kansojen saavuttaminen evankeliumilla on aina oikea valinta ja viisas kohde resurssien käytölle. Mihin kohdistamme voimavaramme: henkilöstön, rahamme ja aikamme? Tähän liittyy valintoja. Esimerkiksi kiinteistöremontin hinnalla lähettäisi lukemattoman määrän globaalin etelän lähetystyöntekijöitä viemään toivoa kansoille.

 

  1. Yhteyden rakentaminen. On varmaa, että emme pysty tähän yksin järjestöinä, seurakuntina tai kirkkokuntina. Tarvitsemme toisiamme. Ei periaatteessa, vaan käytännössä. Psalmeissa todetaan, miten ”hyvä ja kaunis onkaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä! Se on kuin kallista tuoksuöljyä, joka valuu hiuksista parralle, Aaronin parralle, ja siitä hänen viittansa reunuksiin.” (Ps. 133) Totuus on, että tällä hetkellä me emme aina tuoksu kovin hyvälle. Tämä on ollut myös yhden uuden ystäväni kipu, joka löysi muutama vuosi sitten Jeesuksen ja totesi, että täällä tapellaan ihan samalla tavalla kuin hänen vanhassa uskonnossaan.

 

  1. Uusien kristittyjen valtuuttaminen. Juuri näitä uusia kristittyjä veljiä ja sisaria tarvitsemme. Sitä, että tunnustamme heidät tasavertaisiksi kumppaneiksi, myös evankeliumin julistamisessa. Alkuseurakunta osasi sen. Galatalaiskirjeen mukaan seurakunnan pylväät ymmärsivät, minkä tehtävän Jumala oli antanut uusille veljille, Paavalille ja Barnabakselle. He ojensivat kätensä yhteistyön merkiksi. Oma kokemukseni on, että ilman uusien veljien intoa, luovuutta ja sitkeyttä tämä homma jää kesken. Korona-aikanakin on käynyt ilmeiseksi, että uudet kristityt pystyvät hyvin pienillä resursseilla asioihin, joista me voimme vain unelmoida.

 

  1. Trendien huomioiminen. Emme voi jatkaa kuten ennen, sillä maailma ympärillämme muuttuu. Jukka Kääriäinen kirjoittanut, kuinka ”Sosiologisesti kristinusko kaupungistuu, nuortuu ja köyhtyy” Ei ole ongelma, jos olemme maalaisia, vanhoja ja rikkaita. Mutta se haastaa meitä nöyrtymään ja oppimaan. On ymmärrettävä kaupunkien lainalaisuuksia sekä tiedostettava rikkautemme ja ikämme tuomat vaikeudet kumppanuudessa. Ja panostettava nuoriin.

 

  1. Nuoriin panostaminen. Jos emme saa välitettyä lähetystehtävää uusille sukupolville, epäonnistumme. Meidän vastuullamme on pitää näky elossa ja tehdä kaikkemme, että nuorille tehdään tilaa ja heidät otetaan tosissaan. ”Yksi merkki siitä, että Jumalan Henki toimii seurakunnassa, on se, että kokeneet seurakuntalaiset alkavat panna omia mieltymyksiään syrjään seuraavan sukupolven tavoittamiseksi.” (J.D.Greear) Tämä pätee myös lähetystyöhön. Suostuminen siihen, että muodot muuttuvat, on välttämätöntä.

 

  1. Vastatuuleen orientoituminen. Meillä on luontainen taipumus edetä siihen suuntaan, missä on vähiten vastusta ja vastustusta. Kansojen saavuttamiseksi tarvitsisimme samanlaisen autopilotin kuin puhveleilla kuulemma on: Niitä ei voi pysäyttää mikään, mutta niitä voi ohjata vastatuulella. Jumalan virta on siitä erikoinen, että se ei hakeudu helpointa reittiä, se pyrkii sinne, missä on vaikeaa. Päivittäinen kysymys meille jokaiselle onkin, että haluammeko kulkea tässä Jumalan virrassa vai kellummeko mieluummin mukavammissa maisemissa.

Saavuttamattomien kansojen saavuttaminen on täysin mahdollinen tehtävä. Tavalliset ihmiset ovat aina tehneet epätavallisia asioita Jumalan valtakunnassa. Ja aluksihan kaikki kansat olivat saavuttamattomia. Nimiemme ei tarvitse jäädä historiankirjoihin, mutta meistä voi jäädä perintö. Näin kävi esimerkiksi Antiokian seurakunnan kohdalla. Emme tiedä, kuka sen perusti, mutta siitä syntyi liikehdintä, joka elää yhä ja voi hyvin.

 

 
Kylvaja artikkelibanneri