Jaffan pieni helmi

Pieni luterilainen Immanuel-kirkkomme sijaitsee Jaffassa, aivan Tel Avivin kupeessa. Jaffa on Raamatun Joppe, jonka historia ulottuu aina 4500 vuoden taakse. Koko Tel Avivin metropolialueella asuu n. 2,4 milj. asukasta. Voidaan sanoa, että Immanuel-kirkko on keskellä suurkaupungin hektistä elämänsykettä, niin hyvässä kuin pahassa.

Kirkon yli satavuotinen historia on yhtä värikäs kuin sen näyttävät ikkunalasimosaiikit. Kirkko rakennettiin v. 1904 palvelemaan saksalaista siirtokuntaa. Toisen maailmansodan puhjettua ja saksalaisten poistuttua maasta kirkkorakennus sekä seurakuntatalo jäivät Luterilaiselle Maailmanliitolle, joka puolestaan antoi isännyyden Norjan Israel Lähetykselle v. 1955. Norjalaiset tunnettiin, olivathan he jo vuosikymmeniä auttaneet juutalaisia ensin Romaniassa, myöhemmin myös Israelissa.

Kirkko erottuu ympäristöstään selvästi kristilliseksi kirkoksi; tapuli risteineen, kirkonkellot, sisällä urut ja alttari. Juuri näiden ansiosta paikalliset eivät koekaan sitä kovin  uhkaavana, koska se mielletään selvästi kristittyjen, siis: ei-juutalaisten, rukouspaikaksi.

Paikka kiinnostaa. Israelilaiset ovat innokkaita tutustumaan heille uusiin ja kiinnostaviin kohteisiin. Siitä kertoo kaupungin toukokuussa järjestämä, jo perinteeksi tullut kaksipäiväinen Avoimet Ovet- tapahtuma ympäri Tel Aviv-Jaffaa. Immanuel-kirkko on yksi sen kymmenistä kohteista. Viime vuonna kävijöitä riitti kahden päivän aikana n. 1600. Toisena päivänä, sapattina, oli viisi puolen tunnin mittaista kirkkohetkeä, joissa musiikin ja kirkon esittelyn lomassa evankeliumi kerrottiin pähkinänkuoressa. Monipuolinen kirjapöytä tarjosi ilmaisia Raamattuja, Raamatun osia ja muuta hengellistä kirjallisuutta eri kielillä.

Kirkko on ympäri vuoden auki tiistaista perjantaihin neljä tuntia päivässä ja kävijöitä riittää silloinkin, keskimäärin noin 100 viikossa. Ihmisiä ei tarvitse etsiä tai houkutella kirkkoon, he tulevat omin jaloin. Myös monet erilaiset ryhmät, koululaisryhmistä alkaen, tekevät tutustumiskäyntejä kirkkoon.

Pari kertaa kuussa järjestetyt konsertit vetävät usein kirkon täyteen viimeistä paikkaa myöten. Urut ovat Israelissa harvinaisuus, jotain eksoottista, jota mielellään tullaan kuuntelemaan kauempaakin. Pari kertaa vuodessa järjestetään erityinen kutsukonsertti holokaustin uhreille, joita tulee kerrallaan satakunta ympäri Israelia.

Jouluna kirkon seinät pullistelevat eivätkä kaikki halukkaat aina edes mahdu sisälle. Tuolloin yli puolet kirkkoväestä on maallistuneita juutalaisia. He haluavat tulla kokemaan länsimaista joulutunnelmaa, mitä muutoin Israelista ei löydy.

Norjalaisen taiteilijan Viktor Sparren luomat upeat mosaiikki-ikkunat ovat kirkon yksi ehdoton vetonaula ja suuri mahdollisuus välittää evankeliumia. Sitä paitsi ne ovat enemmän kuin taidetta. Ne ovat kuin kaunis kuvakirja Jaffan raamatullisesta historiasta ja mikä vielä merkittävämpää, ne kertovat siitä, kuinka kritinusko ja juutalaisuus linkkittyvät yhteen, siitä ettei sittenkään olla aivan vieraita toisillemme.

Yksi katseen vangitsija on Daavidin tähden muotoinen orjantappurakruunu. Usein esitetty kysymys kuuluukin: ”Mitä ihmeen tekemistä juutalaisten symbolilla, Daavidin tähdellä, on kristittyjen kirkossa?” Siihen voi vastata vastakysymyksellä: ”Mikä oli Jumalan Aabrahamille antama lupaus?” Lupaus oli: ”Sinun siemenesi kautta kaikki maailman kansat tulevat siunatuiksi.”

Alttariseinältä voi lukea pienoisevankeliumin kultaisin heprealaisin kirjaimin. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Joh.3:16.

Monelle juutalaiselle tulee uutena tietona se, että Jeesus oli juutalainen, samoin kuin hänen opetuslapsensa ja että Uusi Testamentti on juutalaisten kirjoittama kirja, Luukasta lukuunottamatta.

Eräs nuori mies kertoi professorinsa selittäneen yliopistossa, kuinka Uusi Testamentti on täynnä kreikkalaista filosofiaa. Ei ollut koskaan itse lukenut kirjaa ja niinpä sai mukaansa parikin kappaletta.

Vuosikymmenten kuluessa Immanuel-seurakunta on muuttunut yhä enemmän kansainväliseksi seurakunnaksi; saksan- ja romaniankielet ovat vaihtuneet englanniksi ja hepreaksi.

Seurakunta on kuin kaunis mosaiikki itsessään, ihmisiä joka puolelta maailmaa, monista eri kulttuureista ja kaikista sosiaaliluokista, diplomaateista laitapuolen kulkijoihin asti.

Suurin osa seurakuntalaisista on ulkomaalaisia. Aivan normaalina viikonloppuna jumalanpalveluksesta voi löytyä parisenkymmentä eri kansallisuutta. Ulkomaalaisten lisäksi seurakuntaan kuuluu myös Israeliin muuttaneita juutalaisia tai Israelissa syntyneitä juutalaisia. Kaiken kirjavuuden ja erilaisuuden keskellä löytyy kuitenkin yksi vahva yhdistävä tekijä: usko Jeesukseen. Eräs seurakuntalainen totesi, että hänelle seurakuntamme tuo kuvan taivaasta, jonne kerran kokoontuu ihmisiä kaikista kansoista ja kielistä ylistämään Jumalaa.

Immanuel-kirkkoa voisi luonnehtia myös välilaskupaikaksi; matkalaukkuja puretaan ja pakataan, toiset tulevat, toisten on aika lähteä ja jatkaa matkaa. Jumala tuo yhteen ihmisiä eri puolilta maailmaa rukoilemaan, kiittämään, ylistämään, jakamaan, kasvamaan yhdessä – mutta vain rajatuksi ajaksi; muutamaksi viikoksi, kuukaudeksi tai vuodeksi.

Nuori amerikkalainen tanssijatar kertoi viimeisessä sapattijumalanpalveluksessaan: ”Maahan tullessani olin jotenkin hukassa. Immanuel-seurakunnasta löysin turvapaikan ja hengellisen kotini ja olen saanut kasvaa hengellisesti valtavan paljon.” Tanskalainen nuori nainen puolestaan kertoi: ”En tullut tänne etsimään Jeesusta, mutta hän löysi minut. Hän on parasta, mitä ikinä voin kuvitella vieväni mukanani kotiin.”

Immanuel-seurakuntaa voisi kutsua myös syntisten sairaalaksi Lutheria lainaten tai Särkyneiden majataloksi, Pekka Simojoen laulun mukaan. Monen elämästä löytyy haurautta, kipu- ja murtumakohtia. Immanuel-seurakunta on paikka, jonne voi tulla sellaisena kuin on ja sellaisessa elämänvaiheessa ja tilanteessa kuin on, tietoisesti Kaikkivaltiaan eteen etsimään apua, ohjausta, johdatusta, paranemista, lohdutusta, anteeksiantoa.

Seurakunta parhaimmillaan voi perheen lailla kantaa toinen toisten taakkoja; kysellä kuulumisia ja huomata, jos jotakuta ei ole näkynyt, ottaa konkreettisesti yhteyttä. Jumalanpalvelusten yleisessä esirukousosiossa usein rukoillaan nimeltä mainiten niitten puolesta, joilla on jokin vaikea vaihe elämässään.

Esther kertoo: ”Seurakunta on kuin perhe, missä lähes kaikki tuntevat toisensa. Kun kuulin lääkäriltäni, että edessä olisi suuri leikkaus, seurakunnan pastori oli heti toinen henkilö, jolle soitin. Pastori sanoi, että he rukoilevat puolestani ja tunsin kuinka taakkani oli keveämpi kantaa.”

”Immanuel-srk on kotini”, on moni seurakuntalainen todennut. Hyvä koti on sellainen, missä saa olla sellainen kuin on, hyväksyttynä, rakastettuna. Se ei kuitenkaan merkitse yhtä auvoa ja harmoniaa.  Tulee hankauksia, riitoja, yhteenottoja, loukkaantumisia, pettymyksiä niinkuin missä tahansa kodissa. Se ei ole kummallista eikä vaarallista, pikemminkin täysin normaalia. On vain suostuttava katsomaan välillä peiliin ja kasvamaan yhdessä toisten kanssa.

Viikonloppuisin on kaksi erilaista jumalanpalvelusta, joissa käyvät eri ihmiset. Tästä huolimatta seurakunta kuitenkin mielletään yhdeksi seurakunnaksi. Sapattina väkeä käy n. 50-80, sunnuntaisin vähemmän, koska se on Israelissa arkipäivä. Sapattijumalanpalveluksen kieli on heprea/englanti.  Sunnuntain koko messu on englanniksi.

Lastenkirkko eli pyhäkoulu kokoaa eri ikäiset lapset omiin ryhmiinsä sapattina.

Nuoret aikuiset (18-35v) ovat seurakunnan aktiivisinta ydinjoukkoa, jotka kokoontuvat viikoittain omaan iltaansa ylistään, tutkimaan Raamattua, rukoilemaan ja viettämään aikaa yhdessä. He musisoivat  jumalanpalveluksissa, toimivat pyhäkoulun opettajina, hoitavat kahvituksia ja ovat apuna milloin missäkin. Jumalanpalveluksissa he erityisesti huomioivat uudet nuoret tulokkaat ja ottavat heidät siipiensä suojiin kutsuen yhteiselle lounaalle kirkon jälkeen. Näin moni on onnellisesti tullut kaapatuksi seurakuntaan mukaan.

Kerran viikossa kokoontuvat myös heprean- ja englanninkieliset raamattupiirit kaiken ikäisille.

Evankeliumin julistuksen, opetuksen ja sielunhoitotyön toisena kätenä kulkee saumattomasti diakoniatyö, mikä on pääasiassa kuuntelemista, vierellä kulkemista, henkistä, hengellistä ja taloudellista tukemista erilaisissa elämän haasteissa.

Vuoden 2016 alusta Immanuel-seurakunta on ollut mukana työssä naisprostituoitujen parissa Punaisen Maton keskuksella Tel Avivin vanhan linja-autoaseman pahamaineisella alueella. Alue on surullisen kuuluisa lukemattomista bordellihökkeleistään ja avoimesta seksi- ja huumekaupasta.

Keskuksen kantavana mottona on tuoda Jeesus pimeimmistä pimeimpään paikkaan. Se tarjoaa kahtena päivänä viikossa naisille turva- ja levähdyspaikan neljäksi tunniksi. Sen lisäksi tarjolla on lämmin ateria, peseytymismahdollisuus puhtaine vaihtovaatteineen, hiustenleikkuuta, käsi- ja jalkahoitoja, hierontaa sekä pienempiä sairaanhoidollisia toimenpiteitä. Kaikille halukkaille tarjotaan myös keskusteluapua ja rukoustukea. Jotkut naisista ovat ihmiskaupan uhreja, monilla on taustanaan seksuaalista hyväksikäyttöä jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan asti.

”Tunnen täällä jotain erilaista… sellaista rakkauden ilmapiiriä”, kuiskasi eräs uusi nuori tulokas kyyneleet silmissään. ”Se on Jumalan Pyhä Henki”, hänelle selvitettiin. Nainen lupasi tulla uudestaan.

Keskuksella käy päivittäin keskimäärin 20-40 eri ikäistä naista. Jokaisella on halutessaan mahdollisuus lähteä pitempiaikaiseen kokonaisvaltaiseen kuntoutukseen.

Eräänä päivänä kaunis nelikymppinen nainen tuli keskukseen kertomaan tarinaansa ja rohkaisemaan muita. Hän oli ollut yksi heistä vajaa 10 vuotta sitten. Jumalalta saamansa voiman ja rohkeuden turvin hän päätti irrottautua prostituutio- ja huumemaailman helvetistään kuntoutusohjelman kautta. Tel Avivin painajainen vaihtui askel askeleelta turvalliseen arkeen ja oman kodin rauhaan. Hän sai oman lapsensa takaisin ja auttaa ja tukee nyt muita samankaltaisessa tilanteessa eläviä naisia.