Kommunitaari vai libertaari

Sainpahan luetuksi Terho Miettisen ja Raija Pellin Harhaanjohtajat-kirjan. Teoksella on ansionsa. Se nostaa esille ihan oikeita ongelmia. Seurakunnan johtaja voi käyttää sitä peilinä, josta tarkastelee omaa ja seurakuntansa toimintaa. Se on myös hyvällä kielellä kirjoitettu, mikä minulle merkitsee paljon.

Sisällössä on kuitenkin paljon myös sellaista, josta en pidä: yksittäiset tapahtumat yleistetään koskemaan  seurakuntaelämää erityisesti koko helluntailaisuudessa tai laajemmin kaikissa vapaissa suunnissa. Vaikka pari kertaa sanotaankin, että seurakunnat ovat erilaisia, heti kirjoittajat palaavat yleistyksiin. Nämä yleistykset ovat sitten sellaisia, että en todellakaan tunnista, että ne pitäisivät mitenkään paikkaansa niissä vapaiden suuntien seurakunnissa, joita tunnen. Jos kirjoittajat joiltain osin perustavat tekstinsä tutkimuksiin, seurakuntakäytäntöjä tai ”vahvauskoisten” ajatuksenkulkuja koskevat kuvaukset eivät nojaa tutkimustietoon, vaan yksittäisiin narratiiveihin. Me ”vahvauskoisetkin” tosielämässä ja myös tosiseurakuntaelämässä olemme ajattelultamme ihan tavallisia ihmisiä. Se on totta, että ripustaudumme Jumalan armoon, koska oman syntisyytemme toki tunnemme.

En myöskään pidä siitä, että seurakunnan johtajia ja julistajia pidetään kirjassa hyvin tietoisina huijareina, jotka suggeroivat ja manipuloivat ihmisiä, ja jotka ensisijaisesti tavoittelevat rahaa, seksiä ja valtaa (viime mainittua saadakseen rahaa ja seksiä.) Elämänkokemukseni sanoo, että tietoisuutta on paljon vähemmän kuin ajelehtimista tilanteesta toiseen ja joskus ajautumista todella hallitsemattomiin tilanteisiin. Pyrkimystä hyvään on paljon, ja kyynistä pahuutta lopulta aika vähän. (Tokihan on niinkin, että valitsemalla kirjoittamiseen tyylilajin, jossa käytetään verraten lyhyitä lause-ja kappalerakenteita, puolipiste on kokonaan pannassa ja vaikeita sivistyssanoja vältetään, kirjoittajat itsekin pyrkivät manipuloimaan kuulijoita niin, että nämä kritiikittömästi ottaisivat vastaan kirjoittajien sanoman. (huom. tämä oli ironiaa.))

Yksi mielenkiintoinen kysymys, jota kirjassa käsitellään, on seurakunnan ja sen jäsenen välinen suhde. Kirjoittajien mukaan ihminen näissä helluntailaisissa, uuskarismaattisissa ja vastaavissa yhteisössä luopuu yksilöllisyydestään. Ongelmaksi kirjoittajat näkevät varojen ja vapaaehtoistyön antamisen yhteistyön antamisen yhteisölle. Tämä tulkitaan maksuksi pelastuksesta (eli tavallaan uskonpuhdistusta edeltäväksi aneiden ostamiseksi). Tähän näkemykseen sisältyy käsittääkseni sisäänkirjoitettuna se, että ihmisen olisi luontevampaa käyttää rahansa ja aikansa johonkin muuhun luin yhteisönsä rakentamiseen.

Olen paljon omassa ajattelussani miettinyt yksilön ja yhteisön suhdetta. Aikanaan kuntajohtajakoulutuksessa kuuntelin Terho Pursiaisen luentoja libertaareista ja kommunitaareista, ja niistä sain arvokkaita aineksia omaan arvon muodostukseeni. Libertaristi asettaa yksilön vapauden arvoista ylimmäksi. Kommunitarismi taas nostaa yhteisön keskeiseksi arvoksi. Kommunitaristin mielestä yksilön etu väistyy yhteisön edun tieltä. Asenne on kuin presidentti Kennedyn: Älä kysy, mitä yhteisö voi tehdä sinun hyväksesi, vaan kysy, mitä sinä voit tehdä yhteisösi hyväksi.

Pursiainen asettui libertarismin puolelle: oman edun tavoittelu – jos sitä kuitenkin suitsii korkea moraali – on yhteiskunnan kannalta dynaamisempi ajattelutapa ja sen kautta syntyy enemmän hyvinvointia. Itse olen tietoisesti ja harkiten määrittänyt itseni kommunitaristiksi. Oikeastaan ajattelen niin, että tosi ihmisyys syntyy vasta sosiaalisissa suhteissa toisiin ihmisiin (ja näin luen myös luomiskertomusta). Kommunitarismi ei sinänsä ota kantaa yhteiskuntajärjestykseen, vaan asenteeseen: myös markkinataloudessa voidaan olla hyvin kommunaristisia, jos yrittämisessä keskeisenä motiivina on yhteisön hyvä.

Seurakunnassa mielestäni on hyvin luonnollista ja oikein, että arvot ovat kommunitaristisia. Vaikka Miettinen ja Pelli vähän pilkkaavatkin Raamatun metaforaa seurakunnasta ruumiina (Tämä oli satiiria; eivät he tarkoita metaforaa pilkata, vaan sen pohjalta annettua opetusta.), seurakuntayhteys, veljeys ja siskous ovat tärkeitä ajateltiinpa seurakunta sitten kotina (tämä on oman seurakuntani teema tänä vuonna) tai taistelujoukkona. En usko, että hyvä seurakunta on sellainen, josta haetaan vain omaan tarpeen tyydytystä, endorfiineja ja dopamiineja. Osallisuus seurakuntaan on täyttä elämää, iloineen ja suruineen.