Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Helvetin joukot ja helluntailaiset

 

 

Rakas Mali,

Perheniemi neliöb. 1.9.- MJa

Etelä-Amerikan asemamme ovat autioitumassa ja siitä on kiittäminen helluntailaisia (ja Kyynpureman toilailuja, mutta se ei ole tämän kirjeen aihe). Vuosisatoja oli voimassa erittäin edullinen sekasotku, jossa lähes kaikki mantereen alkuperäiskansojen jäsenet ja luonnonjumalat olivat saaneet kristityn kutsumanimen, mutteivät juuri muuta vastalääkettä kuolemantauteihinsa. Uudet sanat, vanhat menot.

Vain viimeisen parin vuosikymmenen aikana tähän on tullut muutos, joka huolestuttaa syvästi päämajaa. Pelkästään Brasiliassa näet on kohta enemmän helluntailaisia kristittyjä kuin roomalaiskatolisen kirkon pakanajäseniä. Vanhan mukavan sekauskon sijaan tämä oppi on monin kohdin järisyttävässä kontrastissa kaiken meille rakkaan kanssa. Riivaajat ajetaan ulos sen sijaan, että niitä rukoiltaisiin Vihollisen armeijan muinaissankarien nimillä, ihmeitä tapahtuu liukuhihnalta ja ennen kaikkea ihmiset uskovat syntinsä anteeksi.

Tavalliset mustan demonin aseet ovat olleet tehottomia tätä suurhyökkäystä vastaan: jos pilkkaat heidän sotilaitaan, he ovat siitä ylpeitä. Jos tapatat heitä, he hihkuvat marttyyriudestaan. Jos irvailet heidän teologiselle naiiviudelleen, he eivät sitä ymmärrä.

Kaikki ulkoiset keinot ovat siis harvinaisen hyödyttömiä tällaisia joukkoja vastaan, mutta aloittelevat pirut eivät sitä useinkaan ymmärrä: he marssittavat vain lisää kiusaajahenkiä sinne, mistä ne vasta ajettiin manan majoille. He syyttävät synneistä siellä, missä juuri sydän pakahtui evankeliumin voimasta. He syytävät huomenna houkutuksia samantien takaisin sinne, missä eilen riippuvuuksista vapauduttiin.

Tämä tarjoaa vain helppoa tykinruokaa Vastustajan joukoille ja on tarpeetonta resurssiemme tuhlausta, varsinkin kun toimiva resepti on patentoitu Amerikan mantereen pohjoisessa osassa jo kauan sitten. Karismaattisessa toiminnassa on meille otollista tarttumapintaa yllin kyllin ja siksi siihen on sovellettava sitä, minkä taidamme parhaiten eli teologista soluttautumista ja mädättämistä. Kylvä rikkaruohot ja anna ajan tehdä tehtävänsä.

Ratkaisu ei siis ole yrittää sammuttaa vanhojen linnakkeidemme roihuja, vaan päinvastoin heittää lisää bensaa loimuun. Kukaan taistelussa ollut Vihollisen soturi ei voi unohtaa sitä adrenaliininhurmeista euforiaa, kun he näkevät meidän pötkivän pakoon puhdistava tuli häntämme alla. Antakaamme heille siis sitä, mitä he haluavat. Antakaamme sitä paljon.

Teemme tällaista näennäistä vastarintaa jonkin aikaa – ihmissukupolven tai kaksi – ikään kuin kävisimme epätoivoista taistelua viimeiseen sarvipäähän asti. Opetamme heidät sotimaan aina samalla tavalla: avoimella kentällä täysi hönkä päällä. Kun aika on kypsä, vetäydymme hiljaa takavasemmalle tarkkailuasemiin. Rutinoituneet ja perinteeksi muodostuneet piruntorjuntatekniikat alkavat hiljalleen tylsyä ja aiheuttaa sivullisia uhreja, kun sopivaa kohdetta niille ei löydy.

Näin ihmeitä aletaan metsästää täysin arkisista ilmiöistä, riivaajia ajaa ulos joka niemestä ja notkosta ja hengellisiä seikkailuja janota enemmän kuin elävää vettä. Koska helluntain ihme on kovakoodattu teologiseen rakenteeseen sisään, se pitää toisintaa uudelleen ja uudelleen keinolla millä hyvänsä. Nykyinen kärsimättömyyttä ruokkiva massakulutuskulttuuri ja kehittyneet suggestiotekniikat tarjoavat jopa suoriin huijauksiin oivalliset puitteet.

Ihmisten sekulaarin sodan historia on täynnä esimerkkejä levottomuudesta ja epäjärjestyksestä, kun voittajien joukot ovat äkisti jääneet toimettomiksi. Tästä tulee edellä kuvatulla tavalla ottaa mallia ja pitkittää tilannetta mahdollisimman pitkään. Vertauksia käyttääkseni, opetamme heidät rakastamaan uskon hedelmiä niitä kantavan puun sijaan ja ihastutamme heidät virtaavaan veteen samalla, kun myrkytämme sitä pulppuavan lähteen. Kun puu on kuivunut ja vesi juovuttaa, meno on jotakin tällaista. Näin toimii teologinen myrkkyruisku elämän puun juureen.

Jos jossain yhdistyisi kyky vastustaa organisatorisen ykseyden verukkeella hyväksyttyä synkretismiä, herättää paatuneet omatunnot ja heiluttaa Vihollisen kaksiteräisen miekan molempia puolia ja tehdä näin vuosisadasta toiseen, olisimme pulassa. Seuraavassa kirjeessä käsittelen tällaisen teologian menestyksekästä hallintaa. Se koskee ydinalueitasi.

Hellä setäsi,

Pora