Eteenpäin Olavi Rimpiläisen viitoittamalla tiellä

 

Kirjoitus on julkaistu pääkirjoituksena Perusta-lehden numerossa 1/2022.

Viime vuonna ilmestyi Perustan entisen päätoimittajan Timo Junkkaalan kirja Olavi Rimpiläinen – viimeinen vanhauskoinen. Kirja on ehdotonta lukemistoa jokaiselle Perustan lukijalle. Junkkaala kuljettaa Olavi Rimpiläisen elämänvaiheiden kautta lukijansa läpi koko viime vuosikymmenien evankelisluterilaisen kirkon lähihistorian. Käsitellyksi tulevat käytännössä lähes kaikki luterilaisen kirkon merkittävimmät tapahtumat tuolta ajalta sekä myös laajalti herätysliikkeiden historiaa. Sikäli kirja on paljon Olavi Rimpiläistä laajempi ja oikeastaan merkittävimpiä lähikirkkohistorian kuvauksia, joita on vähään aikaan kirjoitettu.

Perheniemi neliöb. 5.-18.12. MJa

Itselleni kirja oli myös hengellinen kokemus, sillä piispa Olavin persoonasta ei voinut olla vaikuttumatta. Piispa Olavin nöyryys, kylmäpäisyys ja huumori monien paineiden ja ristivetojen keskellä oli suorastaan mykistävää ja esikuvallista. Rimpiläinen on oivallinen esimerkki siitä, että Jumalan armosta yksikin ihminen voi saada erittäin paljon aikaan. Ilman häntä kirkkohistoria olisi Suomessa kulkenut varsin eri suuntaan. Kokonaisuutena hänen toiminnastaan muotoutuu hyvä esikuva siihen, mihin suuntaan mennä tulevaisuudessa kristittyinä.

Ensimmäiseksi meillä on oltava Rimpiläisen tavoin valmius kärsiä vakaumuksemme vuoksi. Rimpiläinen toimi koko piispakautensa löysässä hirressä, sillä hän sai oikeuskanslerilta varoituksen toiminnastaan ja kuka tahansa naislehtori, joka olisi hakenut pappisvihkimystä Oulusta, olisi saattanut Rimpiläisen vaikeuksiin ja oikeusistuimen eteen. Tällaiselta prosessilta Rimpiläinen kuitenkin välttyi, mutta joutui olemaan varpaillaan koko piispuutensa ajan. Silti hän ei missään vaiheessa laittanut hanskoja tiskiin, vaan seisoi vakaumuksensa takana, tuli mitä tuli. Näemme sen, että jos olemme Kristuksen tavoin valmiita kärsimään uskomme vuoksi, meitä on mahdotonta pysäyttää tai kontrolloida mitenkään.

Kaikki tuntevat Rimpiläisen hänen vanhauskoisuudestaan. Virkakysymyksessä linja siis pysyi vastustuksesta huolimatta. Hän näki virkakysymyksen keskeisenä kysymyksenä kirkon tulevaisuudelle ja ymmärsi, että kyse on lopulta Raamatun arvovallasta. Jos siinä annetaan periksi, joudutaan pian antamaan periksi kaikessa muussakin. Tämä kalteva pinta näyttää meidän aikanamme käyneen toteen. Virkakysymyksen suhteen voi tietenkin olla menettelytavoissa erilaisia käytännön ratkaisuja, mutta itse asiassa ei saa luovuttaa.

Rimpiläisessä henkilöityi myös hivenen jännitteinen suhde pietismin ja korkeakirkollisen liturgian välillä. Tämä suhde voi kuitenkin olla parhaimmillaan hyvin hedelmällinen. Pietismin tulisi aina vaikuttaa niin, että julistuksessamme keskeisenä säilyisivät kysymykset sielujen pelastuksesta, synnistä, sovituksesta ja kuoleman voittamisesta. Näitä kysymyksiä pitää kysyä ja niihin tulee antaa vastauksia henkilökohtaisella tasolla. Tästä huolimatta Rimpiläinen ei koskaan alkanut mittailemaan kenenkään uskoa ja säilytti nöyrän asenteen: tuomio on lopulta Jumalan.

Tämän pietistisen painotuksen rinnalle keskeiseksi nousi jumalanpalveluselämä. Rimpiläinen käytti suuren osan työvuosistaan liturgian parissa työskentelyyn ja oli keskeinen vaikuttaja luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksen takana. Jumalanpalvelus olkoon meillekin keskeistä. Liturgia on uskon elettyä todellisuutta. On tärkeää, että rakennamme jumalanpalvelusyhteisöjä, joissa kristillinen elämä saa syntyä ja kasvaa.

Rimpiläinen oli vahva ekumenian mies. Se näkyi hänen toiminnassaan suhteessa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuteen sekä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Hänen aloittamansa niin kutsuttu Oulun ekumenia sai jopa kansainvälistä huomiota. Meidänkään ei tule nähdä vanhoja kirkkoja vihollisina vaan liittolaisina siinä paineessa, jota postmoderni maallistunut maailma kristinuskoon kohdistaa. Totuudesta tinkimättä on päästävä reformaation vastakkainasetteluista eteenpäin ja suunnattava voimavarat sinne, mikä tällä hetkellä eniten uhkaa kristinuskon tulevaisuutta. Olavi Rimpiläinen näytti myös elämällään sen, että ekumenia tapahtuu ennen kaikkea henkilösuhteiden tasolla.

Itselleni ehkä yllättävin tieto Rimpiläisestä oli se, kuinka vahva sosiaalieettinen painotus hänellä oli. Piispana ollessaan hän ajoi vahvasti Oulun hiippakunnan ja lappilaisten asemaa sekä lama-aikana ehdotti radikaaleja toimia esimerkiksi ihmisten työllistämiseksi ja velallisten aseman helpottamiseksi. Junkkaala kuvaa kirjassaan myös lukemattomia ihmisiä, jotka saivat sielunhoidollisesti apua piispalta, tai sitten konkreettisessa hädässä piispa järjesteli asiat niin, että avuntarvitsija sai tarvitsemaansa apua. Diakoniaa emme saa unohtaa. Meidät on kutsuttu rakentamaan sitä ympäristöä, jossa elämme. Toimikaamme vahvasti lokaalilla tasolla yhteiseksi hyväksi. Rakkauden tulisi aina jäädä viimeiseksi sanaksi.