Bene dicti

Ilkka-lehden kolumnisti katsoi asiakseen puolustella kiroilua. Kyllä minä mieleni pahoitin, tai ainakin ärsyynnyin sen verran, että koen tarvetta sanoa: ”Väärin!”

Kolumnistin mukaan on jopa tutkimustuloksia siitä, että kiroilevat ovat rehellisempiä kuin ei-kiroilevat. Kiroilu on myös yhdistetty älykkyyteen ja kielelliseen lahjakkuuteen  Kirosanoja käyttävät ovat taitavia  sopeuttamaan kielenkäyttönsä keskustelukumppanin mukaan, ja he osaavat käyttää taitavasti kieltä viestinnässään. Näin siis kolumnisti väittää

PS rikottu neliö

Kolumnisti sanoo, että kiroilussa on primitiivisen magiikan aineksia. Rumia puhuva ikään kuin siirtää pahan olon tai kivun kirosanaan, jonka sylkäisee sitten itsestään ulos. Kirjoittajan mukaan saatana tai perkele eivät helvetistä liikahda, vaikka heidän nimensä ääneen lausuttaisiinkin. Siinä hän on itseasiassa  oikeassa; ei saatana voi helvetistä liikahtaa, koska se ei ole siellä, vaan täällä meidän keskellämme, ympärillämme etsimässä kenet voisi niellä. Ja kun sitä kutsutaan, se on kyllä hyvin kärkäs vastaamaan kutsuun. Siksi kiroilussa todella on magian, mustan magian aineksia. Vanha körttikansa sen tiesi ja lauloi Siionin virressä ”Jeesus-nimi herjatuksi tulee puhein joutavin, Herran hyvyys pilkatuksi toimin kevytmielisin. Paha henki kuulla saa nimeänsä karmeaa tavan takaa toistettavan tiellä tuhon kauhistavan.” (Uudempi körttikansa on tämän väkevän virren tiputtanut Siionin virsistä pois, valitettavasti!) Tosiasia on, että pahan kanssa ei pidä leikitellä.

Kristityt oppisuunnasta riippumatta jakavat sen yhteisen näyn, että meidät on kutsuttu siunaamaan – puhumaan hyvää – eikä kiroamaan. Kristitty kilvoittelee siinä, että puheessakin tulisi esille rakkaus – se, joka on pitkämielinen, lempeä; joka ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile,  ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa. Rakkauden ilmaisemiseen eivät kirosanat kerta kaikkiaan kuulu! Soisin, että rakkaudellinen ja kunnioittava puheentapa kuuluisi jokaiselle ihmiselle, ei vain kristityille. Jos niin olisi, maailma olisi paljon mukavampi paikka elää.

Tunteenpurkauksilla on paikkansa, mutta tunteita voi purkaa muutenkin kuin saatanaa kutsumalla tai loukkaamalla lähimmäisiä erilaisilla vihapuheilla. Kiukku ja suuttumus ovat siitä hyviä, että ne voi purkaa vaikkapa liikunnalla tai musiikkia kuuntelemalla tai vaikka vain huutamalla ilman, että huutamistaan kohdentaa Jumalan vastustajalle.

Ihan oma lukunsa sitten on, että kiroamisen retorinen tai draamallinen voima tulee vain ja pelkästään siitä, että kiroaminen on vastoin normia. Tässä on paradoksi: jos kiroilu hyväksytään, inhimillisessä mielessä se muuttuu latteaksi, pelkäksi huonotapaiseksi puheeksi (samanlaiseksi kuin v- tai f-sanojen maneerinen hokeminen.)

Siispä puhutaan rakkaudellisesti ja kunnioittavasti ja pidetään kirosanat poissa kieleltämme.