Kirjoittanut
Maaliskuussa astuu voimaan ns. tasa-arvoinen avioliittolaki. Kirkkomme piispat ovat linjanneet, että kirkon avioliittokäsitys miehen ja naisen välisenä liittona ei ole muuttunut eikä muutu. Monet papit ovat julistaneet, että he aikovat toimia vastoin kirkon ja esimiestensä päätöstä. Uskonsa vakavasti ottavat kristityt kyselevät, mitä nyt pitäisi tehdä. Emme pidä yhteiskunnan ratkaisua oikeana ja sitä vastaan tehty kansalaisaloite on edelleen käsittelyssä. Se tuskin johtaa mihinkään.
Kuulen monien kristittyjen sanovan, että kun uusi laki tulee voimaan, erotaan kirkosta. Hetkinen. Eikö lain vastustajan pitäisi erota valtiosta eikä kirkosta? Eihän kirkko ole muuttamassa avioliittokäsitystään. Hyvä on, ymmärrän kyllä, että kirkosta eroamisuhka liittyy siihen, että monien mielestä kirkko ei ole antanut riittävän selvää ääntä ja että monet kirkon papit lipeävät virallisesta linjasta ja liputtavat uuden lain puolesta.
Miettikää kuitenkin vähän. Jos eroaisimme kirkosta aina, kun siellä on joku pappi tai piispa, jonka mielipiteet ovat vastoin perinteistä kristillistä oppia, meidänhän olisi pitänyt erota kirkosta jo satoja kertoja. Aina löytyy aidan yli hyppijöitä, eikä kansankirkko koskaan ole opillisesti yksituumainen ja puhdaslinjainen. Eivät muuten ole vapaat suunnat eivätkä muutkaan kirkkokunnat.
Kirkon kannalta olisi pahin skenaario sellainen, että siitä eroavat ensi vuonna sekä ne, jotka pitävät piispojen ja kirkon kantaa liian vanhanaikaisena että ne jotka pitävät kirkkoa liian liberaalina. Kirkko repeäisi molemmista reunoistaan. Näin luultavasti tulee jossain määrin käymäänkin. Mutta hei, uskon vakavasti ottavat kristityt: älkää lähtekö kirkosta minnekään. Kirkkohan olemme me. Antaa niiden lähteä, joille kirkon tärkeimmät arvot eivät ole ennenkään merkinneet mitään. Jäädään me pitämään kirkkoa pystyssä. Ei tämä mikään ihanteellinen laitos ole, mutta juuri tämän parempaan eivät uskovaiset ole ennenkään pystyneet. Lähdetään joka pyhä kirkkoon ja vallataan sen toiminnot niille, joille kirkon pysyvät arvot ovat tärkeitä.
Kannattaa siis miettiä, mitä voittaisi sillä, että eroaisi kirkosta. Pelastaisiko oman nahkansa, kun voisi sanoa, etten kuulu noin epäselviä lausuntoja jakelevaan laitokseen, jossa on liikaa eri kannalla olevia pappeja? Mitä minä siitä hyötyisin? Entä kirkko? No, koetan ymmärtää: hakeutumalla johonkin turvallisempaan uskovien yhteisöön voisin olla varma siitä, että kuulen minua ruokkivaa Jumalan sanan opetusta. Eihän tällainen ole kyllä kiellettyä silloinkaan, jos säilyn kirkkomme jäsenenä, ja käyn kuuntelemassa minulle mieluisia opettajia.
Ei kirkko ole mikään yhdistys, josta lähdetään heti, jos joku sen johtoportaassa törttöilee. Se on kaksituhatta vuotta maailmassa kantanut oikeaa evankeliumia, eikä se voi koskaan maailmasta hävitä. Tosin luterilainen kirkko on vain pieni osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa, eikä aina kaikilta osin sen kirkkain tähti. Se on kuitenkin viisisataa vuotta pitänyt Jumalan sanaa kunniassa meidän maassamme ja kaikessa repaleisuudessaan säilyttänyt oikean tunnustuksen ja oikean uskon. Sen perusta on terve, vaikka pinnalla joskus kuohuu. Sitä paitsi sen ytimessä on täysin luovuttamaton oppi uskon vanhurskaudesta, joka puolestaan on joissain kirkoissa peittynyt erilaisten traditioiden tai kokemuskristillisyyden alle. Meidän linjamme on: yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.
