Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Näinä päivinä olen muistellut Aarnea, joka nukkui pois muutama päivä sitten. Hän eli lähes satavuotiaaksi. Vähän yli vuosi jäi uupumaan tuosta maagisesta ihmisen iästä.
Lähes 10 vuotta sitten Aarne soitti minulle, kansanopiston rehtorille. En tuntenut häntä silloin, enkä tiennyt hänen ikäänsä. Hän kysyi minulta: ”Pääseekö sinne teidän opistoon opiskelemaan? Pyrin yhteen toiseen kansanopistoon, mutta ne eivät ottaneet minua sinne.”
Siinä vaiheessa minua rehtorina alkoi kiinnostaa syy, miksi häntä ei otettu toiseen opistoon. Aarne sanoi: ”Ne väittivät, että olen liian vanha.”
Kysyin miehen ikää, johon hän vastasi: ”En minä ole vasta kuin 89 vuotta…”
Hetken hiljaisuuden jälkeen vastasin: ”No, tule meille opiskelemaan. Meillä kysytään lääkärintodistusta vasta 120-vuotiailta”.
Aarne tuli kolmen kuukauden linjalle, ja vieläpä kolme kertaa. Kun hänen punainen autonsa pöllytti opiston mäkeä, oli alkanut uusi vaihe miehen elämässä. Aarne jatkoi opintojaan 91-vuotiaaksi.
Maakuntalehti teki sivunmittaisen haastattelun, jossa Aarne kertoi, kuinka hän tuli Savonlinnan opistolle lyöden pöytään 74 vuotta vanhan kansakoulutodistuksen vuodelta 1926.
Kolmen vuoden kansakoulu sai jatkoa kansanopiston Raamattulinjasta. Aarne tutustui hyvin nuoriin opiskelijoihin ja kävi heidän kanssaan viikoittain uimahallissa. Kerran hän vei omalla autolla kolme tyttöä Enonkosken luostariin Hiljaisuuden retriittiin. Tytöt kertoivat, ettei ainoastaan retriitti, vaan myös Aarnen ajovauhti sai heidät hiljenemään. Lempeästi hän ohjasi asuntolassa omaa paikkaansa etsiviä nuoria.
Kun puolentoista vuoden opiskelu oli päättynyt, Aarne soitteli usein minulle. Joskus sunnuntaiaamunakin. Kävin myös silloin tällöin hänen luonaan kylässä. Ollessamme kerran veneporukalla saunomassa Aarne heitti löylyä kiukaalle ja pieksi meitä keski-ikäisiä miehiä saunan vihdalla.
94-vuotiaana Aarne antoi haastattelun Kansanopisto-lehdelle, jossa hän kehotti ja kannusti myös ikäihmisiä lähtemään opiskelemaan. Opinnoilla oli hänen mielestään positiivista merkitystä käytännön asioiden sujumiseen ja useiden elämäntaitojen kehittämiseen ja ylläpitämiseen.
Myöhemmin Aarnen soitot vähenivät, mutta vielä viime vuonna hän tuli yhtäkkiä 97-vuotiaana palvelutalostaan poikansa kyyditsemänä kansanopiston kannatusyhdistyksen vuosikokoukseen pirteänä. Jos kansanopiston kannatusyhdistykseen on liitytty, jäsenenä ollaan loppuun asti. Aarne istui kokouksessa saman rakennuksen luokassa, jota hän oli ollut 1960-luvun lopulla rakentamassa lahjoittamalla rakennushankkeen tukkikeräykseen järeitä pöllejä.
Aarne on hyvä esimerkki siitä, että elämä on elinikäistä oppimista. Aina pitäisi olla olemassa uusi mahdollisuus. Kesken jäänyt koulu ei estä yrittämästä uudestaan.
Aarnen esimerkki rohkaisee ketä tahansa ymmärtämään, että elämä on lahja. Jokainen päivä ja vuosi on meille annettu lahjaksi. Elämä on täynnä uusia mahdollisuuksia. Aarnen sanoin: ”Elämä on aika tavalla mukavaa hommaa”.
Kuitenkin Aarnen elämän kantava voima oli usko Jumalaan ja Kristuksen armoon. Raamattu kului hänen käsissään. Hän kertoi, että tietämättömyys on suurin syy maailman ongelmiin.
Siunattu olkoon muistosi ja iäisyysmatkasi, kunnioitettu oppilaani ja opettajani Aarne, ja ”rauha olkoon sinun henkesi kanssa”, kuten usein muille sanoit.
