Hana oli kuusivuotias, kun hänen isänsä, pastori ja lääkäri Tekleab Menghisteab, vangittiin Eritreassa. Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin isä on yhä vankilassa ilman oikeudenkäyntiä. Pitkä odotus on vienyt Hanan surun, vihan ja vaikeiden kysymysten läpi kohti luottamusta, joka ei tarvitse kaikkia vastauksia.
Hana muistaa yhä isänsä Raamattu kädessään. Hän muistaa, kuinka tämän silmät täyttyivät kyynelistä hänen lukiessaan Jumalan sanaa. Hän muistaa myös iloisen ja rakastavan isän, jonka kanssa lapset nahistelivat ja painivat.
Pastori ja lääkäri oli tullut tunnetuksi julistajana, joka puhui evankeliumista tavallisten ihmisten ymmärtämällä kielellä. Hänen saarnojaan tultiin kuuntelemaan sankoin joukoin, ja monet nuoret löysivät niiden kautta uskon Kristukseen.
Eritrean autoritaarisessa järjestelmässä tällainen hengellinen liikehdintä herätti viranomaisten huomion. Vuonna 2004 Menghisteab pidätettiin. Perhe ei saanut edes hyvästellä häntä.
Lapset lauloivat, vaikka heitä uhattiin
Isän vangitseminen ei ollut perheen ainoa kosketus vainoon. Myöhemmin viranomaiset tekivät ratsian kirkkoon kesken lasten raamattutunnin. Raamatut takavarikoitiin, opettajat erotettiin lapsista ja lapset vietiin poliisiasemalle.
Hana muistaa lasten itkeneen peloissaan. Silloin yksi pieni tyttö kysyi muilta: ”Miksi te itkette? Eikö meille ollut sanottu, että näin tulisi tapahtumaan?”
Tytön rohkaisemana lapset alkoivat laulaa. Laulu pohjautui Roomalaiskirjeen sanoihin siitä, ettei mikään voi erottaa Kristuksen omia Jumalan rakkaudesta.
”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva […] voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa.”
(Room. 8:38–39)
Lapset lauloivat niin kovaa kuin osasivat, kunnes poliisit tulivat huoneeseen ja alkoivat lyödä heitä. Seurakunnan lapsia oli jo ennen vainoa valmistettu siihen, että uskolla saattaisi olla hintansa. He olivat opetelleet pitkiä Raamatun kohtia ulkoa ja kuulleet opetusta Kristuksen seuraamisesta kärsimyksenkin keskellä. Nyt opetuksesta tuli täyttä totta.
Lapsi yritti neuvotella Jumalan kanssa
Vuodet kuluivat, mutta isä ei palannut kotiin. Vankilassa olevaan pastoriin ei saanut pitää yhteyttä. Perhe ei voinut tavata häntä eikä kirjoittaa hänelle. Vuosien aikana he ovat saaneet välillisesti tietää hänen olevan elossa.
Lapsena Hana yritti ratkaista tilanteen tavalla, jonka lapsi osasi. Hän teki Jumalan kanssa sopimuksia. Jos hän olisi oikein kiltti, eläisi hyvin ja rukoilisi tarpeeksi, ehkä Jumala päästäisi isän kotiin. Joka kerta toive kuitenkin särkyi.
Vähitellen Hana joutui sen tosiasian eteen, ettei usko ollut vaihtokauppaa Jumalan kanssa. Hän ei voinut hyvällä elämällään ansaita isän vapautumista. Tilalle alkoi kasvaa luottamus: sellainen, joka luottaa, vaikkei tiedä, miten tarina päättyy.
Hana on kuvannut elämäänsä lauseeksi, jossa ei ole pistettä. Isä on yhä vankilassa. Tytär ei tiedä, saako hän enää koskaan nähdä tätä. Edes kuolema ei antaisi varmuutta siitä, saisiko perhe tiedon tai mahdollisuuden haudata rakkaansa.
Jokaiseen aamuun sisältyy siksi menetys: isä ei ole täällä tänäänkään.
Haava, jonka ympärillä oppii elämään
Pitkään Hana ajatteli jo käsitelleensä kaiken. Hän puhui isästään ja kertoi todistuksia vainottujen kristittyjen tilanteesta. Jälkeenpäin hän kuitenkin ymmärsi oppineensa elämään haavansa ympärillä. Sen todellinen syvyys paljastui, kun Hana itse sairastui vakavasti.
Juuri silloin, kun hän olisi kaivannut isäänsä, tämän poissaolo tuntui erityisen kipeältä. Pintaan nousi kysymyksiä, joita Hana ei ollut uskaltanut kohdata. Miksi Jumala oli sallinut tämän? Miksi isä oli jäänyt Eritreaan, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus lähteä?
Surun alla oli myös vihaa. Hana oli vihainen Jumalalle ja huomasi kantavansa pettymystä jopa isäänsä kohtaan. Jo näiden tunteiden myöntäminen tuntui väärältä. Saiko uskollisen pastorin tytär ajatella näin?
Silloin Hana koki Jumalan sanovan hänelle: ”Olen odottanut kaksikymmentä vuotta, että toisit tämän asian minulle.”
Kyse ei ollut korvin kuultavasta puheesta, vaan syvästä sisäisestä kokemuksesta. Hana ymmärsi, ettei Jumala pelännyt hänen vihaansa, pettymystään tai kysymyksiään. Haava piti uskaltaa paljastaa, jotta se voisi todella parantua.
”Isäni valitsi oikean maljan”
Myöhemmin Hana palasi lukemaan isänsä ennen vangitsemistaan kirjoittamia tekstejä. Eräässä niistä Tekleab Menghisteab oli kirjoittanut:
”Olipa kyse elämästäni tai kuolemastani, jos Jumala päättää siten kirkastaa nimensä ja rakentaa seurakuntaansa, minä iloitsen siitä. Älköön Jumala koskaan jättäkö minua oman tahtoni varaan. Sitokoon Jumala minut omaan tahtoonsa.”
Sanat auttoivat Hanaa katsomaan isän ratkaisua uudella tavalla. Isä oli ymmärtänyt, mitä Kristuksen seuraaminen saattoi maksaa.
”Ajattelen usein, että isäni valitsi oikean maljan”, Hana sanoo.
Myös Jeesuksen kärsimys avautui hänelle uudella tavalla. Risti ei ollut enää vain tuttu raamatunkertomus. Jeesus oli itse tuntenut kärsimyksen, yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen tuskan.
Hana ymmärsi, ettei hänen Jumalansa katsellut kärsimystä turvallisen välimatkan päästä. Kristus tunsi hänen haavansa.
Jumala ei tuhlaa kipua
Isän vankeus ei ole päättynyt, eikä Hanan tarinassa ole vieläkään sellaista loppuratkaisua, jota hän lapsena rukoili. Hana ei tiedä, saako hän nähdä isänsä enää tässä elämässä. Lauseesta puuttuu edelleen piste.
Jokin hänessä itsessään on kuitenkin muuttunut. Hana opiskelee raamatuntutkimusta ja kertoo vainottujen kristittyjen todistuksia seurakunnissa. Oma kipu on herkistänyt hänet tunnistamaan toisten surun. Siitä, mikä kerran oli vain haava, on tullut myös paikka, josta käsin hän voi kulkea kärsivien rinnalla.
Paavalin sanat ovat saaneet henkilökohtaisen merkityksen: ”Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia.” (2. Kor. 1:4)
Vuosien kuluessa Hana on alkanut nähdä oman tarinansa toisin. Sen tärkein kertomus ei ehkä olekaan menetys, vaan Jumalan uskollisuus menetyksen keskellä.
Hän ei olisi valinnut tätä tietä. Mutta juuri tällä tiellä hän on oppinut, että Jumala ei aina ota kärsimystä pois. Joskus hän kohtaa ihmisen keskellä sitä.
Ja silloin haavastakin voi vähitellen tulla arpi, joka kertoo kivusta, mutta samalla siitä, että paraneminen on alkanut.
