Yhden ihmisen unelma on käynyt toteen. Etiopialainen Lemlem Baye Azeze on toiveammatissaan siipikarjankasvattajana. Kerjuulle ei ole tarvinnut lähteä.
Harmaasta aaltopellistä valmistetun pihaportin takaa kuuluu asiakkaan ääni. Lemlem Baye Azeze, 49, tulee avaamaan.
Piha on pieni, eikä sen ylittäminen kestä kauaa, vaikka Lemlem tekee sen hiukan vaivalloisesti kyynärsauvoihinsa nojaten.
Myös kanakoppien asukkaita kiinnostaa, mitä on tekeillä. ”Kot-kot-kot.” Nyt ei ole niiden munimien munien vuoro olla myyntilistalla, vaan asiakas haluaa suitsukkeita.
Lemlemin kotipuodista saa nykyisin ostaa monenlaista tavaraa. Pihapiiri Addis Abeban laitamilla on muuttunut tuotantopajaksi. Lemlem myy suitsukkeiden, kananmunien ja broilerinlihan lisäksi muun muassa itse kehräämäänsä lankaa.
Kylväjän kehitysyhteistyöntekijä Christina Harald ja hänen tiiminsä valitsivat Lemlemin viime vuonna mukaan vammaisille naisille suunnattuun ammattikoulutukseen.
Lemlemin luona vieraillessaan Haraldin valtaa ilo. Lähes kaikkien muiden naisten tavoin koulutus ja pieni alkupääoma ovat muuttaneet paljon.
Alkupääomalla liikkeelle
Lemlem on jo pitkään unelmoinut kanojen kasvattamisesta ja suorittanut sitä varten jo kauan sitten koulutuksenkin. Varaa edes muutaman kanan ostoon ei kuitenkaan ollut, eikä kasvatus päässyt alkuun.
Kylväjän ja Mekane Yesus -kirkon kehitysyhteistyöjärjestön hankkeen tarjoaman alkupääoman avulla toive on vihdoin toteutunut.
Kun toimeentulo paranee, myös itsetunto kohenee.
Christina Harald kertoo, että käynnissä oleva kehitysyhteistyöhanke pyrkii vaikuttamaan yksilöiden elinolojen parantamisen lisäksi koko yhteiskuntaan.
Tarvitaan asennemuutosta ja parempaa paikallista lainsäädäntöä, jotta vammaiset naiset saavat sen, mitä Etiopian allekirjoittama YK:n vammaisten oikeuksien perussopimus edellyttää.
Kun toimeentulo paranee, myös itsetunto kohenee. Lisäksi tarvitaan muutakin, kuten esteettömyyttä ja mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon ja saada palveluita.
Nämä yhdessä vähentävät syrjintää ja lisäävät erilaisuuden arvostamista, Christina Harald muistuttaa.
Linnut ystävinä
Lemlem on 15-vuotiaan tyttärensä yksinhuoltaja. Hän kertoo saaneensa vuosia sitten vääränlaista lääkettä HIV-tartunnan hoitoon, mikä erään lääkärin mukaan aiheutti polvivamman. Kahden leikkauksen jälkeen kävely sujuu keppien avulla.
Pihalla elävät kanat ovat sopiva elinkeino ihmiselle, joka ei pääse liikkumaan helposti eikä kauas.
– Kanoista on tullut ystäviäni, erotan ne toisistaan. Ne tunnistavat askeleeni ja alkavat äännellä, jos menen ulos portista. Vietän mielelläni aikaa niiden kanssa, Lemlem kertoo kotinsa pihassa Christina Haraldille.
Lemlem ruokkii linnut kolmesti päivässä kananruualla ja vihannesten tähteillä, joita hän hakee torilta.
– Torimyyjät tuntevat minut. He tietävät, että käyn kahdesti viikossa, ja he laittavat tähteitä valmiiksi minua varten.
Kanat ovat vasta hiljattain alkaneet munia, ja yksi niistä haluaa aina mennä munimaan sisälle taloon.
Munien myyminen on melko helppoa, sillä monet kaupat ottavat niitä mielellään valikoimiinsa.
Omat munat maistuvat myös Lemlemin tyttärelle, ja silloin tällöin äiti ja tytär syövät yhdessä munakasta.
Langankehruu virkistää
Lemlemin myyntituotteisiin kuuluvan langan hän kehrää torilta ostamastaan villasta.
– Vaikka olen jo kauan osannut kehrätä, olen vasta hiljattain alkanut valmistaa lankaa myyntiin. Lähialueen ihmiset ovat kuulleet tästä ja tulevat ostoksille. Puuhaan mielelläni jotakin koko ajan, se pitää ajatukseni poissa ikävistä asioista, Lemlem toteaa.
Vammaisen naisen elämä slummissa ei ole helppoa. Monet heistä ovat hyvin köyhiä ja riippuvaisia perheestä, naapureista ja ystävistä. Jos heitä ja tulonlähteitä ei ole, on lähdettävä kerjuulle.
YK:n työjärjestö ILO on todennut, että tällaisesta tilanteesta on omin voimin lähes mahdotonta päästä eteenpäin.
Toissa vuonna tehdyssä väestötutkimuksessa kävi ilmi, että Addis Abebassa lähes joka viidennessä kotitaloudessa elää vähintään yksi vammainen ihminen. Vaikka heitä on paljon, heidän äänensä kuuluu kaupunkisuunnittelussa ja palveluiden kehittämisessä hyvin vähän.
Kansallispukuja maaseudulta
Lemlemille on käynyt onnekkaasti. Hän on saanut tukea, ja hänellä on ollut riittävästi voimavaroja ottaa resurssit käyttöön.
Käsillä tekemisen lisäksi Lemlem suunnittelee koko ajan, miten yritystoimintaa voisi laajentaa.
”Toivon, että tyttäreni voisi opiskella ammatin.”
Parinkymmenen kanan kavereiksi mahtuisi vielä monta lisää. Hän haluaisi myös ostaa maaseudulta etiopialaisia kansallispukuja ja myydä niitä Addis Abebassa.
– Toivon, että tyttäreni voisi opiskella ammatin. Minun olisi saatava rahaa säästöön hänen koulutustaan varten. Hän haluaisi oppia suunnittelemaan vaatteita ja laukkuja, Lemlem kertoo.
Hänen kohdallaan on tapahtunut se, mitä varten Kylväjän kehitysyhteistyöhanke on olemassa: vammainen nainen on voimaantunut.
