Britannian akateemista maailmaa on tänä kesänä ravistellut ennenkuulumaton skandaali. Kaikki alkoi siitä, kun yliopistojen rekrytoinnissa otettiin käyttöön DEI-periaate (diversity, equity, inclusiveness eli diversiteetti, yhdenvertaisuus, inklusiivisuus). Tämä tarkoittaa sitä, ettei virkoihin valita välttämättä meriiteiltään parasta henkilöä, vaan lisäpinnoja voi saada ihonvärinsä tai johonkin vähemmistöryhmään kuulumisensa perusteella.
Kolme vuotta sitten (2023) Cambridgen kasvatustieteen laitokselle valittiin professoriksi 37-vuotias mies nimeltä Jason Arday, josta tuli yliopiston historian nuorin musta professori. Yliopisto riemuitsi saatuaan riveihinsä ”omalla alallaan maailman parhaan miehen”. Ardayta juhlittiin näyttävästi paitsi yliopistossa myös mediassa, ja nimenomaan hänen ihonvärinsä perusteella.
Arday kiinnitti ihmisten huomiota, ei niinkään akateemisten saavutustensa, vaan uskomattoman elämäntarinansa vuoksi. Hän kertoi olevansa autisti ja oppineensa puhumaan vasta 11-vuotiaana. Lukutaitoinen hänestä tuli 18-vuotiaana – ja siitä huolimatta hän pystyi väittelemään tohtoriksi 30-vuotiaana.
Monta muutakin vastusta oli Ardayn omien sanojensa mukaan pitänyt voittaa, ennen kuin hän pääsi vihreälle oksalle. Hän oli sairastanut aivokasvaimen, epilepsian, lock-in syndrooman ja kivessyövän. Sen lisäksi hän oli joutunut teini-ikäisenä auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hän oli vajonnut koomaan. Tilanne oli vaikuttanut niin toivottomalta, että lääkärit olivat jo ehdottaneet pojan vanhemmille hengityskoneen töpselin vetämistä seinästä irti. Eivätkä tässä suinkaan ole kaikki Ardayn omasta elämästään raportoimat tragediat.
Akateemisista saavutuksistaan Arday kertoi, että hän on Glasgown ja Ohio State yliopistojen vieraileva professori. Hän on myös julkaissut kirjan nimeltä Being Young, Black and Male.
Muihin Ardayn saavutuksiin kuului 5,5 miljoonan dollarin suuruisen avustuksen kerääminen hyväntekeväisyyteen, samaten kaksi matkaa köyhiin maihin, joissa hän kaivoi kaivoja WaterAid -nimisen järjestön lähettämänä. Kaiken lisäksi hän oli ilmiömäinen juoksija: väitti juosseensa 30 maratonia 35 päivässä, joista yhdeksän viimeistä pohjeluun hiusmurtuma jalassaan. Sen lisäksi hän oli juossut 600 mailia (970 km) kuudessa päivässä, mikä suoritus hipoo maailmanennätystä.
Ardayn saatua professorin viran Cambridgesta muuan eläkkeellä oleva professori huomasi suuria yhtäläisyyksiä hänen julkaisemansa artikkelin ja jonkin aikaisemman artikkelin välillä. Arday vastasi sähköpostiin ilmoittamalla asian poliisille ”häirintänä”. Myös Cambridge pesi kätensä. Vähitellen monilla muillakin alkoi olla epäilyksiä sekä Ardayn akateemisen työn että hänen elämäntarinansa suhteen. Kuiskuteltiin, ettei Arday hallinnut tieteellistä metodia ollenkaan, ei myöskään professoritasoista luennointia. Hänen puheensa kun olivat enimmäkseen rasisminvastaisia vuodatuksia. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut sanoa näitä asioita ääneen, ettei tulisi syytetyksi rasismista.
Kunnes sitten viime vuonna Times -lehden High Education osaston toimittaja kirjoitti pitkän artikkelin Ardayn tohtorinväitöskirjasta, joka hänen mielestään muistuttaa erehdyttävässä määrin erästä kuusi vuotta aikaisemmin julkaistua väitöskirjaa. Mies lähetti kolme kohteliasta sähköpostia Ardaylle ja pyysi tätä kommentoimaan juttuaan ennen sen julkaisua. Vastaukseksi joko Ardey itse tai Cambridgen yliopisto usutti lakifirman Times-lehden kimppuun ja uhkasi sitä oikeudenkäynnillä. Lehti ei halunnut pitkää oikeusjuttua ja hyllytti artikkelin.
Näihin aikoihin Arday kertoi julkisuudessa, että hänen vanhemmilleen oli lähetty sianpää ja häntä itseään oli yliopiston alueella jahdannut naamioitunut mies kahteenkin kertaan. Valvontalaitteista ei kuitenkaan koskaan löytynyt jälkeäkään sellaisesta miehestä eikä Lontoosta sianpäätä myynyttä teurastamoa.
Siitä alkoi podcastien ja lehtijuttujen vyöry yhä uusine paljastuksineen.
Tänä vuonna Cambridgen yliopiston entinen tutkija Nathan Cofnas teki lopultakin asiasta julkisen osoittamalla vastaansanomattomasti Substack-postauksessaan, että suurin osa Ardayn väitöskirjasta oli plagiointia ja sekin, mikä jäi jäljelle, ei ollut läheskään väitöskirjatasoista tekstiä.
Siitä alkoi podcastien ja lehtijuttujen vyöry yhä uusine paljastuksineen. Glasgown ja Ohio Staten yliopistot ilmoittivat, ettei Arday ole heidän kunniatohtorinsa. WaterAid ilmoitti, etteivät he lähetä vapaaehtoisia ulkomaille. Kustantaja ilmoitti, ettei Being Young, Black and Male -kirjaa ollut hyväksytty kustannettavien teosten listalle. Poliisi kertoi, ettei heille ole tullut tietoa naamioidusta miehestä Cambridgen yliopiston alueella. Mistään ei löytynyt merkintää 600 mailin juoksusta, ei myöskään kolmestakymmenestä maratonista. Sen sijaan löytyi lapsuudenystävä, joka väitti Ardayn osanneen puhua ihan hyvin ennen 11. ikävuottaan.
Myös vasemmalle kallistuvat lehdet julkaisivat näitä paljastusjuttuja. Oikeistolaiset taas saivat vettä myllyynsä, sillä he olivat olleet koko ajan DEI-rekrytointeja vastaan. Useimmat ihmiset alkoivat olla jo sitä mieltä, että Arday oli patologinen valehtelija.
Ardayn omaelämänkerta ilmestyi juuri tähän saumaan heinäkuun lopussa. Times -lehden mukaan se oli ”imelä, itseään korostava ja vaikeasti uskottava”. Cambridgen yliopisto seisoi kuitenkin monta viikkoa työntekijänsä takana ja syytti mediaa häijystä ja rasistisesta kampanjasta mustaa professoria vastaan. Lopulta yliopisto taipui paineen alla ja ilmoitti aloittavansa tutkimuksen Ardayn väitöskirjasta. Samana päivänä Arday erosi professorin virasta, ja viikon kuluttua hän teki itsemurhan.
Kun tieto Ardayn kuolemasta tuli julkisuuteen, vasemmisto teki täyskäännöksen ja alkoi syyttää asian paljastanutta Nathan Cofnasia erityisesti ja mediaa yleensäkin rasistisesta lynkkauksesta ja noitavainosta. Ardaysta tehtiin marttyyri. Osoitettiin, että kun joku valkoihoinen professori oli jäänyt kiinni plagioinnista, hän oli saanut vain varoituksen.
Tuhannet, ehkä jopa kymmenet tuhannet, kannattajat kokoontuivat Lontoon kaduille osoittamaan kunnioitustaan tämän marttyyrin muistolle ja vaatimaan nimeltä mainiten Nathan Cofnasin ja joidenkin lehtimiesten päätä vadille. Jos Arday oli jotain virheitä tehnytkin, oli hänen ympärillään pyörinyt mediasirkus monen mielestä ylimitoitettu: 242 artikkelia kolmessa viikossa.
Oikeistomedia puolustautui sanomalla, että sen tehtävänä on totuuden paljastaminen. Eikö plagioitua väitöskirjaa ja keksittyjä tarinoita saisi muka vetää päivänvaloon, olipa valehtelija minkä värinen hyvänsä? Etenkin jos hän istuu yhden maailman arvostetuimman yliopiston professorintuolilla? Kysymyksessähän oli henkilö, joka oli kahmimalla kahminut itselleen julkisuutta ja nimenomaan ihonvärinsä perusteella.
Oikeisto väittää nyt, että Ardayn ilmiselvä kyvyttömyys on vain jäävuoren huippu. DEI-periaatteella on valittu laumoittain epäpäteviä ihmisiä tärkeisiin tehtäviin ympäri Britanniaa. Eikö se olisi oikeudenmukaista, että kaikille ihmisryhmille taattaisiin yhtäläiset mahdollisuudet opiskeluun ja itsensä kehittämiseen. Professorinvirat ja muutkin virat pitäisi kuitenkin jaella sen mukaan, kuka on osoittautunut kaikkein pätevimmäksi kyseisellä alalla, väristä riippumatta.
