Jos Jumala pyrki aidosti toimimaan luomiensa ihmisten parhaaksi, miksi hän asetti paratiisiin puun, josta ei rangaistuksen uhalla saanut syödä? Jumalahan tietää kaiken, joten hän ei mitään koetuksia tarvitsisi. Miksi Jumala halusi kieltää Aadamilta ja Eevalta tiedon, jos hän rakasti heitä – onko sokea kuuliaisuus hyvä asia? Kuuluuko vastuu houkuttelusta uteliaisuuteen ja rikkomukseen käärmeelle vai Jumalalle, joka asetti Aadamin ja Eevan tällaiseen tilanteeseen? Kuinka hän saattoi rangaista pienestä uteliaisuudesta näin ankarasti – ja eikö käärme lopulta puhunut totta?
Ennen kuin edes avaa Raamatun ja kääntää sivua Vanhan testamentin kolmanteen lukuun, voi helposti tehdä kaksi havaintoa. Aito mahdollisuus valita jotain hyvää ja oikeaa edellyttää, että on olemassa myös vaihtoehto: valita sen sijasta paha ja väärä. Luomakunta, jossa on tällaiseen aitoon valintaan kykeneviä olentoja, on metafyysisesti paljon rikkaampi kuin pelkkien ohjelmointiaan toistavien robottien kansoittama maailma.
Aadam ja Eeva eivät olleet lapsellisen typeriä tai alkeellisia, hädin tuskin inhimillisiä olentoja. Suoraan Jumalan kädestä lähteneinä sijaishallitsijoina he olivat älykkäitä ja puhtaita. He eivät olisi tunteneet houkutusta mihinkään itsessään vahingolliseen tai synnilliseen tekoon, kuten toistensa mukilointiin tai solvaamiseen. Ainoana mahdollisena koetuksen keinona saattoi siis toimia vain asia, jossa ei itsessään ollut mitään väärää tai pahaa. Kertomuksessa ei mainitakaan, että kielletyn puun hedelmä olisi ollut ratkaisevasti erilainen kuin muut; päinvastoin, se oli ”kaunis katsella ja hyvä syödä” (3:6) aivan kuten muidenkin puiden (2:9). Mutta siinä missä muista puista kannustettiin ”syömällä syömään” (2:16), tämän hedelmän nauttiminen johtaisi ”kuolemalla kuolemiseen” (2:17).
Jumala pyrki aidosti toimimaan luomiensa ihmisen parhaaksi juuri asettamalla tämän puun paratiisiin. Hän itse ei koetusta tarvinnut, koska tietää kaiken; ihmiset tarvitsivat sitä oppiakseen, mitä heidän sydämessään oli, kuinka koetuksissa tulee toimia, mihin kuuliaisuus johtaa ja mitä kapinasta seuraa. Kuuliaisuuden ei ollut suinkaan tarkoitus olla sokeaa – päinvastoin. Ensimmäinen ihmispari eli Luojansa välittömässä yhteydessä ja tunsi hänet. Heillä oli kaikki syyt luottaa Jumalan hyväntahtoisuuteen, viisauteen ja jaloihin päämääriin. Kuuliaisuus luotettavuutensa ja hyvyytensä osoittanutta henkilöä kohtaan ei ole sokeaa.
Mutta nainen kohtaa puutarhassa myös olennon, joka alkaa kylvää epäilyksiä näennäisen yllättyneeseen sävyyn. ”Ihanko todella Jumala on antanut niin kohtuuttoman kiellon, ettei mistään puutarhan puusta saa syödä?” (3:1) Tällaista kieltoa ei toki ollut olemassa, mutta Eevan käytös osoittaa, että epäilyksen siemen on istutettu. Ensiksikin hän kutsuu Luojaansa käärmeen käyttämällä etäisellä nimellä Jumala (3:3), vaikka ihmispari tunsi hänet liittonimellään JHVH Jumala (2:8–9,18,21). Nainen siis ottaa etäisyyttä suhteeseen.
Toiseksi hän on selvästi kuullut mieheltä Jumalan kiellon, mutta hän lieventää varoitusta (vain ”kuolette”) ja tiukentaa rajoitusta (”älkääkä koskeko siihen”). Jumala on siis pikkumainen, eikä käsillä oleva vaara ole vakava. Käärmeeksi kuvattu puhuva pimeä voima tuntee tarkasti Jumalan käyttämän sanamuodon ja kiistää sen röyhkeästi. ”Te ette suinkaan ’kuolemalla kuole’, vaan silmänne aukenevat ja tulette tietämään hyvän ja pahan kuten Jumala” (3:4–5)
Väitteeseen kätkeytyy ratkaiseva valhe. On tärkeää muistaa, ettei kyseessä ollut tiedon puu, vaan hyvän ja pahan tiedon puu. Jumala ei missään päin Raamattua vastusta tietoa tai pyri pimittämään sitä. Seemiläisessä ajattelussa tieto kuitenkin sisältää yleensä kokemusperäisen elementin. Myös vanhassa suomen kielessä sana tietää merkitsi alun perin tien tuntemista henkilökohtaisesti.
Syödessään hedelmän Aadam ja Eeva oppisivat kokemuksesta, mitä hyvä ja paha ovat. Hyvä oli sitä, mitä heidän olisi pitänyt tehdä; pahaa taas se majesteettirikos, johon he juuri olivat langenneet. Tämä ei ole käärmeen lupaamaa hyvän ja pahan tietämistä ”kuten Jumala”, sillä Jumala ei ole koskaan syyllistynyt syntiin. Hän tietää kyllä hyvän ja pahan eron, koska hänen täydellinen luonteensa määrittelee sen – mutta hän ei tiedä kokemusperäisesti, millaista on syyllistyä pahuuteen. Tätä tietoa kiusaaja tarjoaa. Käärmeen ei tarvinnut yllyttää rikkomaan Jumalan käskyä suoraan. Hän vain syyttää tätä valehtelijaksi, jolla on itsekkäät motiivit.
Pariskunnalle oli valheellisesti luvattu, että heidän silmänsä avautuisivat ja he tietäisivät hyvän ja pahan kuten Jumala ne tietää. Teksti käyttää tarkalleen samoja sanoja kuvatessaan ironista tilannetta: heidän silmänsä avautuivat ja he tiesivät… olevansa alasti (3:7). Yhtäkkiä miehellä ja naisella oli karmivan paljas olo, he häpesivät itseään ja tiesivät olevansa syyllisiä. Jumalan lahjoittama kehollisuus tuntui liian paljaalta; siihen liittyvä viaton asenne oli menetetty. Ja kun Jumala ilmestyy paikalle, pariskunta piiloutuu (3:8).
Nyt on jo selvästi nähtävissä, että houkutuksen toinenkin puoli – etteivät mies ja nainen ”kuolemalla kuolisi” syödessään kielletystä puusta – oli valhe. Kuolema on asioiden joutumista eroon toisistaan. Kun ihminen kuolee fyysisesti, hänen sielunsa joutuu eroon ruumiista, mikä on hänelle täysin luonnoton ja tarkoituksenvastainen tila. Hedelmän syömisen vuoksi Aadam ja Eeva eivät kuolleet heti fyysisesti, mutta joutuivat syvällä tavalla eroon sekä itsestään, toisistaan, maailmasta että varsinkin Jumalasta, mikä juutalaiselle on kuolemaakin pahempi kohtalo. Hetken kuluttua he joutuvat eroon myös ruumiillista elämäänsä ylläpitävästä elämän puusta.
Jumalan tarkoitus oli antaa Aadamille ja Eevalle tieto myös hyvästä ja pahasta, sillä puu tarjosi sitä kahdella tavalla. Antamalla periksi kiusaukselle he oppivat kokemuksesta, mitä on tehdä pahaa. Mutta jos he eivät olisi langenneet houkutukseen, he olisivat silti oppineet eron hyvän ja pahan välillä – oppineet kokemuksesta, mitä on vastustaa pahaa ja valita hyvä. Jälkimmäinen oli Jumalan hyvä suunnitelma ihmiskunnan parhaaksi, mutta se jäi toteutumatta. Kuten C. S. Lewis osuvasti kirjoittaa:
Mitä paremmaksi ihminen muuttuu, sitä selvemmin hän ymmärtää, että hänessä on vielä pahaa jäljellä. Mitä pahemmaksi ihminen muuttuu, sitä heikommin hän ymmärtää olevansa paha. Kohtalaisen huono ihminen tietää, ettei hän ole kovin hyvä. Läpikotaisin paha ihminen uskoo olevansa oikein hyvä. Tämähän on aivan järkeenkäypä asia. Ymmärrämme mitä uni on ollessamme valveilla, emme nukkuessamme. Huomaamme laskuvirheet silloin, kun aivomme toimivat kunnolla, emme silloin, kun teemme niitä. Ymmärrämme mitä juopumus on ollessamme selviä, emme humalassa. Hyvät ihmiset ovat selvillä sekä hyvästä että pahasta, pahat eivät kummastakaan.[1]
Teksti: J. J. Aleksi Markkanen
[1] C. S. Lewis, Tätä on kristinusko (Kirjapaja, 2012), 140. Suom. Marja Linjeqvist.
