Sekä arkkipiispa Tapio Luoma että Espoon piispa Kaisamari Hintikka ovat viime päivinä ilmaisseet huolensa piispojen ja perinteiseen virka-ja avioliittokäsitykseen pitäytyvien kirkollisten järjestöjen kärjistyneestä suhteesta.
Arkkipiispa esitteli kannanotossaan naispappeuden hyväksymiseen vuonna 1986 johtaneet perustelut, mutta jätti sanomatta joitakin olennaisia asioita. Ensinnäkin hän jätti sanomatta, että päätöksen teologisista perusteluista vallitsi silloinkin syvä erimielisyys. Pappisviran oli siihen asti nähty perustuvan siihen, että Jeesus valitsi apostoleiksi vain miehiä. Käytäntö, jonka mukaan pappisvirkaan vihitään vain miehiä, vallitsi alkukirkosta alkaen yksimeilisyys lähes kaksituhatta vuotta. Uusi käytäntö merkitsi siis poikkeamaa perinteisestä Raamatun tulkinnasta ja kirkon traditiosta ja samalla kriisiä ekumeenisessa yhteydessä suuriin perinnekirkkoihin.
Myös Luoman väite, että päätös olisi ollut luterilaisen tunnustuksen mukainen, on vaikeasti perusteltavissa. Lutherhan kirjoitti: ”Uudessa testamentissa Pyhä Henki on Paavalin välityksellä määrännyt, että naisten tulee olla vaiti seurakunnassa.” Todettuaan, että profeetta Joelin mukaan Jumala vuodattaa Henkensä myös ”palvelijattarilleen” Luther jatkoi: ”Seurakunnissa, joissa on saarnavirka, heidän tulee kuitenkin olla vaiti eikä saarnata.”
Arkkipiispa jätti sanomatta, että sama kirkolliskokous, joka hyväksyi naispappeuden, hyväksyi lähes yksimielisesti ponnen, jonka mukaan ”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnan vapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.”
Arkkipiispa mainitsi kirjoituksessaan myös piispojen ja järjestöjohtajien vuonna 2009 hyväksymän tahdonilmaisun. Hänen antamansa kuva siitä ansaitsee tarkennuksen.
Arkkipiispalta jäi sanomatta tahdonilmaisun perusviestin, jonka mukaan niidenkin kirkon jäsenten, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi pidä naispappeutta Raamatun mukaisena, tulisi edelleen saada kokea kirkko omakseen. Tekstissä ei todettu vain sitä, että seurakunnissa järjestöt kunnioittavat seurakunnan näkemystä, vaan myös, että seurakunnat voivat yhä tehdä yhteistyötä perinteisellä kannalla olevien järjestöjen kanssa ja antaa tiloja näiden tilaisuuksiin. Tahdonilmaisussa vedottiin sen puolesta, ettei ketään syrjittäisi virkanäkemyksen tähden ja että erilaisista näkemyksistä huolimatta pysyttäisiin ja toimittaisiin samassa kirkossa.
Espoon piispa Kaisamari Hintikka sanoi Radio Dein haastattelussa, että piispojen välit Kansanlähetykseen, Raamattuopistoon ja Evankeliumiyhdistykseen ovat vaikeutuneet erityisesti viimeisen 3-5 vuoden aikana. Hän sanoi, että kuminauhaa on kiristetty niin, että se on vaarassa katketa.
Tahdonilmaisussa vedottiin sen puolesta, ettei ketään syrjittäisi virkanäkemyksen tähden.
Hän on epäilemättä oikeassa. Mutta sitä, miksi näin on käynyt, ei piispa kertonut. Mitä siis viime vuosina on tapahtunut?
Ensin piispat päättivät estää mainittujen herätysliikejärjestöjen mahdollisuuden saada pappeja lähetyskentillä ja Inkerin kirkossa toimitettujen vihkimysten kautta, mihin käytäntöihin ne olivat pakotettuja, kun omassa kirkossa tie oli tukossa. Sen jälkeen piispat kyseenalaistivat Kansanlähetyksen ja Evankeliumiyhdistyksen aseman kirkon lähetysjärjestöinä. Ja sitten piispat esittivät, että kirkossa hyväksyttäisiin perinteisen avioliittokäsityksen lisäksi myös samaa sukupuolta olevien liitot. Kun kirkolliskokous ei hyväksynyt esitystä, piispat ohittivat kirkolliskokouksen ja antoivat ohjeen samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseen.
Kun sekä arkkipiispa että Espoon piispa kirjoittavat tilanteen viime aikoina kärjistyneen, on syytä todeta, että siihen ovat vaikuttaneet edellä mainitut piispojen omat toimet. Evankeliumiyhdistys, Kansanlähetys ja Raamattuopisto ovat reagoineet piispojen toimiin, mutta järjestöjen näkemyksissä ei näytä tapahtuneen muutoksia.
Kuten Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja Tom Säilä kirjoitti, herätysliikejärjestöjen esittämä kritiikki on sitoutumisen muoto. Se ei merkitse irtiottoa kirkosta, vaan ilmaisee halua kantaa vastuuta kirkon uskosta ja opetuksesta.
Viime vuosina tilannetta on siis kiristänyt samaa sukupuolta olevien vihkiminen kirkolliseen avioliittoon ja piispojen tuki tuolle kirkon perusteiden vastaiselle toiminnalle.
Konfliktin perimmäinen syy on kuitenkin siinä, että kirkossa ei ole löydetty ratkaisua, joka kirkolliskokouksen ponnen mukaisesti antaisi perinteisellä virkakannalla oleville mahdollisuuden vakaumuksensa mukaan tulla vihityksi kirkon virkaan ja toimia kirkossa.
Arkkipiispa Jukka Paarma esitti joskus ajatuksen, että perinteisellä virkakannalla olevia tulisi vihkiä sellaisiin tehtäviin, joissa he voisivat toimia vakaumuksensa mukaisesti. Siinä voisi olla avain lukkiutuneeseen tilanteeseen.
