Pitäisikö kouluissa siirtyä yhteiseen katsomusaineeseen? Liisa Odiah näkee sen lisäävän yhdenvertaisuutta ja sujuvoittavan arkea. Daniel Weintraub taas pelkää, että eri uskontojen erityispiirteet hämärtyvät liikaa samassa opetuksessa.
Peruskoulussa tarjotaan oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta erillisinä aineina. Maaliskuussa Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän raportissa ehdotettiin kuitenkin yhtenä säästötoimenpiteenä siirtymistä kaikille yhteiseen katsomusaineiseen lasten määrän vähentyessä.
Tukisiko kaikille yhteinen katsomusaineiden opetus oppilaiden yhdenvertaisuutta? Entä voiko maailmaa ymmärtää ilman uskonnon lukutaitoa? Näitä kysyttiin Radio Dein Viikon debatissa keskiviikkona, kun vastakkain olivat Liisa Odiah Uskonnonopettajien liitosta ja vähemmistöuskontoa edustava Helsingin Juutalaisen koulun opettaja Daniel Weintraub.
”Uskonnon opetus on ollut tunnustuksetonta jo useamman vuosikymmenen ajan Suomessa. Vaikka opiskellaan eri ryhmissä ja oma uskonto -nimikkeen alla, niin opetus on kuitenkin tunnustuksetonta.”
Uskonnon opetus herättää julkisessa keskustelussa voimakkaita tunteita ja mielipiteitä, mutta faktat saattavat olla keskustelijoilla hakusessa. Debatin toimittaja Mari Turunen kysyy, minkälaista uskonnon opetus on nykyään peruskoulussa ja lukiossa.
Liisa Odiahilla on kokemusta sekä peruskoulusta että lukiosta yhteensä yli 20 vuoden ajalta. Hän sanoo, että katsomusopetusta opetetaan kouluissa eri ryhmissä. Voi olla kouluja, joissa on kuusikin eri ryhmää eli eri uskontojen opetusta ja elämänkatsomustietoa siihen vielä päälle.
– Uskonnon opetus on ollut tunnustuksetonta jo useamman vuosikymmenen ajan Suomessa. Vaikka opiskellaan eri ryhmissä ja oma uskonto -nimikkeen alla, niin opetus on kuitenkin tunnustuksetonta.
Odiah selittää, että tunnustuksettomuus tarkoittaa sitä, että oppiaineessa ei indoktrinoida [pyritä iskostamaan] mihinkään perinteeseen, vaan opetuksen tietopohja nousee vahvasti omasta perinteestä.
– Esimerkiksi evankelis-luterilaisessa uskonnonopetuksessa on himpun verran enemmän nimenomaan sitä evankelis-luterilaista tietoa ja tietoutta perinteestä.
Kaikissa uskonnon opetuksen ryhmissä kuitenkin tarjotaan myös perustiedot muista maailman uskonnoista.
Daniel Weintraub pitää ongelmana eri uskontojen ja katsomusten yhteismitattomuutta, sillä Suomessa kirkkoon kuuluvan perheen elämässä on huomattavasti vähemmän uskontoon liittyvää kulttuurista tasoa kuin monella pienemmällä uskonnolla. Niissä uskonto näkyy kodin esineissä, ruokakulttuurissa ja tavoissa. Osallistutaan erilaisiin tapahtumiin ja kotona vietetään juhlia. Esimerkiksi juutalaisuudessa viikoittainen sapatin vietto on perheissä tapana.
– Kun tulet juutalaiseen kotiin, oven pielessä on ensimmäinen juutalainen esine mezuza eli pieni rukouskotelo, jonka sisällä on pieni käärö, joka ikään kuin tekee sen kodin juutalaiseksi. Tämmöinen puuttuu tavallaan evankelis-luterilaisessa kodista.
Weintraub muistuttaa, että tämän hetken opetussuunnitelma on tehty evankelis-luterilaiselta pohjalta, vaikka kaikki muut uskonnot sitä hänen mukaansa omin tavoin soveltavat.
Liisa Odiahin mielestä on hyvä erottaa, mitä opetusta koulu tarjoaa ja mikä on kodin ja kenties uskonnollisten yhteisöjen tehtävä. Koulun tehtävä on kaikissa oppiaineissa tarjota yleistietoa, ja siihen uskontojen kohdalla kuuluu maailman uskontojen tuntemus, symboliikka, niiden kulttuurivaikutukset.
– Yhteiskuntaopissakaan ei kodin puoluetausta vaikuta, vaan yhtä lailla annetaan tietoa erilaisista puolueista. Niin myös katsomusopetuksen tehtävä on tarjota tietoa ja uskontolukutaitoa, jotta me pärjätään yhä moninaistuvammassa yhteiskunnassa.
Hyväksytäänkö tunnustukseton islamin opetus
Evankelis-luterilainen uskonto on ollut edelleen selvästi suurin katsomusaine suomalaisissa kouluissa viime vuosina. Oppilasmäärät ovat kuitenkin kasvaneet tasaisesti elämänkatsomustiedossa sekä islamissa, jonka opetukseen osallistui viime vuonna 4,2 % alakoululaisista ja 3,3% yläkoululaisista. Islamin opetuksen kohdalla tuodaan usein esiin pätevien islamin opettajien puute. Turunen kysyy, miten suuri ongelma on kyseessä?
Odiahilla ei ole tarkkaa tietoa lukumääristä, mutta erityisesti rehtorien suunnalta on tullut tietoa, että päteviä opettajia on vaikea saada.
– Myös sitten tietenkin tämä nykyinen malli tekee sen, että kun on pätevä islamin opettajana, hän joutuu kiertämään todennäköisesti hyvin useassa koulussa. Ja kyllä se on myös opettajan työhyvinvointia heikentävä tekijä, että hänellä ei ole mahdollisuutta kiinnittyä mihinkään kouluyhteisöön.
Liisa Odiah sanoo, että vaikka Suomessa on tunnustukseton uskonnon opetus, tradition ulkopuolelta tuleva opettaja, joka on Helsingin yliopistossa lukenut islamin uskonnon opettajaksi, ei olekaan kelvannut kaikille, ja vanhemmat ovat saattaneet ottaa lapsensa pois uskonnon opetuksesta.
”Tämä koskee kaikkia uskontoja, myös kristinuskoa silloin kun mennään pohjoisemmaksi, missä saattaa olla ihmisiä, jotka sitä uskontoa opettavat hyvin eri tavalla kuin vaikkapa täällä pääkaupunkiseudulla.”
Daniel Weintraub jakaisi ongelman kahteen ryhmään. On selkeästi epäpäteviä opettajia, jotka tulevat katsomuksen sisältä ja opettavat tunnustuksellisesti ja vastoin opetussuunnitelman perusteita.
– Tämä koskee kaikkia uskontoja, myös kristinuskoa silloin kun mennään pohjoisemmaksi, missä saattaa olla ihmisiä, jotka sitä uskontoa opettavat hyvin eri tavalla kuin vaikkapa täällä pääkaupunkiseudulla.
– Toinen ongelma on se, että opettajalla pitää olla laajaa osaamista. Ja tämä ongelmahan ei suinkaan poistu myöskään yhteisen aineen menemällä, koska se vaatisi aivan valtavaa täydennyskoulutusta ja uudelleenkoulutusta, jotta saadaan opettajat ikään kuin aidosti päteviksi, Weintraub sanoo.
Odiahin kokemuksen mukaan Suomessa uskonnonopettajat ovat erittäin ammattitaitoisia. He paitsi opettavat ja antavat laadukasta uskonnonopetusta, myös toimivat kouluissaan katsomusaineiden asiantuntijoina ja jakavat tietoa muillekin.
– Totta kai yhteiseen aineeseen siirryttäessä, mikäli vaan ja toivottavasti määrärahoja on, niin totta kai jatkokoulutus on aina tervetullutta, Uskonnonopettajien liiton puheenjohtaja sanoo.
Vaikuttaako rippikoulu uskonnon opetuksen suosioon?
Elämänkatsomustietoa opiskelevien osuus on kaksinkertaistunut kouluissa vuodesta 2016. Yläkouluun siirryttäessä osallistuvien määrä on kuitenkin pienempi kuin alakouluissa. Turunen pohtii, onko syynä se, että alakoulussa vanhemmat tekevät valinnat ja yläkouluun tullessa nuorten oma ääni vahvistuu.
Odiah arvelee, että myös rippikouluilla voi olla merkitystä.
– Kuten lehdistä olemme lukeneet, niin nuorilla on kasvavaa kiinnostusta käydä rippikoulu, ja siinä yhteydessä sitten myös osa liittyy kirkkoon ja sitä kautta sitten uskonnon opetukseen.
”Riippumatta luetko juutalaista, islamia tai kristinuskon eri suuntauksia, niin siellä on paljon enemmän muita uskontoja kuin ET:n puolella.”
Weintraub toteaa, että elämänkatsomustiedossa on paljon hyviä asioita, mutta siinä on myös paljon aineistoa, joka osittain käydään läpi myös muissa aineissa, esimerkiksi yhteiskuntaopin tai terveystiedon puolella.
– Siellä tavallaan ehkä huomataan se aineen, en nyt sano ohuus, mutta se, että sieltä puuttuu myös uskonnonopetus. ET:ssä perusopetuksen puolella on huomattavan vähemmän muita uskontoja kuin muissa uskonnoissa. Eli riippumatta luetko juutalaista, islamia tai kristinuskon eri suuntauksia, niin siellä on paljon enemmän muita uskontoja kuin ET:n puolella.
– Se voi aiheuttaa halua tutustua laajemmin myös muihin uskontoihin, koska luokalla alkaa tosiaan näkyä niitä uskontoja ja niitä kulttuureita enemmän, Weintraub pohtii.
Yhteinen aine hämmentäisi vähemmistöuskontojen lapsia
Maaliskuussa Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo, arkkipiispa Elia ja piispa Raimo Goyarrola ottivat kantaa uskonnonopetukseen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa.
Piispat kirjoittivat muun muassa näin: ”Alakouluiässä täysin perinteistä irrotettu tapa tarkastella katsomuksia ei ole lapselle helposti omaksuttava. Pelkkä eri katsomusten luetteleminen voi viedä lapselta oikeuden ikätasoiseen ja elämykselliseen oppimiseen – siihen, että hän saa ihmetellä ja eläytyä oman uskonnon kertomuksiin ja tapoihin. Dialogi muiden katsomusten kanssa edellyttää oman katsomuksen tuntemista.”
Weintraub on piispojen kanssa ehdottomasti samaa mieltä.
– Suomessa kun eletään, niin suomalainen malli on kuitenkin läpikotaisin kristillinen. Se tarkoittaa sitä, että suomalainen kulttuuri kaikkinensa on kristillinen. Se tulee läpi: meidän kalenteri on kristillinen, kaikki viettävät koulussa joulujuhlaa ja pääsiäisloma on kaikille yhteinen.
– Monet sellaiset asiat, jotka joudutaan vähemmistöuskonnoissa huomioimaan opetuksessa ja kertomaan, että miten meillä asiat on eri lailla, niin ne eivät tule opituksi, jos ei siihen käytetä aikaa.
Weintraub uskoo, että vähemmistöuskontoon kuuluva lapsi sekoittaa asia helposti, koska hän elää suomalaisessa kulttuurissa ja omaksuu sitä lastenohjelmista lähtien.
– Silloin on hyvä pystyä selventämään pienestä pitäen, että mikä on tämmöistä yleistä suomalaista kulttuuria, joka on kristillispohjaista ja mikä on sitten sitä omaa kulttuuria.
”Mielestäni myös tradition siirtäminen on kotien tehtävä. Ja uskonnon opetuksessa, yhteisessä sellaisessa, voisi aivan hyvin olla myös identiteetin tukemista erilaisilla tehtävillä.”
Odiah on piispojen kanssa eri mieltä. Hän muistuttaa, että identiteetti rakentuu kaikkialla elämässä ja koko elämän ajan ja sitä rakennetaan myös muista syistä kun uskonnollisista syistä.
– Mielestäni myös tradition siirtäminen on kotien tehtävä. Ja uskonnon opetuksessa, yhteisessä sellaisessa, voisi aivan hyvin olla myös identiteetin tukemista erilaisilla tehtävillä. En näe mitenkään ongelmallisena sitä, että siirrytään yhteiseen aineeseen lapsen identiteetin kehityksen kannalta.
Yhteinen katsomusaine saisi oppilaat keskustelemaan yhdessä
Mari Turunen pyytää debatisteilta selkeitä perusteita yhteisiin katsomusaineisiin siirtymisen puolesta tai vastaan.
Odiah löytää monia perusteluita. Yksi on nykyisen mallin järjestämisen haastavuus.
– Voin kuvata tilannetta, jossa meillä oli peruskoulun puolella alakoulussa alkamassa katsomusaineen tunti, ja sieltä mentiin neljään eri ryhmään. Jokaisen tunnin alussa meillä meni kymmenen minuuttia siihen, että laitettiin lapset eri jonoihin, ja he kulkivat eri opetukseen. Oppitunti, joka siis kerran viikossa oli 45 minuuttia, niin se oli sitten hyvin paljon lyhyempi.
– Resurssikysymys on tässä taloustilanteessa ja lasten määrän vähentyessä myös relevantti. Ja sitten toki näen myös pedagogisesti, että yhteinen aine yhteiskunnassa, joka on yhä moninaisempi, niin esimerkiksi eettisistä kysymyksistä olisi mielestäni älyttömän tärkeää, että lapset ja nuoret keskustelisivat yhdessä riippumatta, mikä kunkin oma tausta on.
Weintraub vertaa tilannetta Radio Dein studion kahviautomaattiin, jossa saa valita, ottaako teetä, kahvia vai mustikkakeittoa.
– Meidän pelko on se, että se mitä tulee tapahtumaan yhteisen aineen kohdalla, jos ei esimerkiksi tähän opettajankoulutukseen todellakin kiinnitetä paljon huomiota, on se, että ne kaikki pannaan samaan lasiin ja sitten maistetaan sellaista tee-kahvi-smoothieta.
– Se, minkälaista se opetus on ja miten se eriytetään tai miten se tehdään siellä luokan sisällä niin, että se olisi vertailevaa ja aidosti kaikki huomioon ottavaa, niin se tulee olemaan hyvin haastavaa, Weintraub sanoo.
Miten väestön moninaistuminen lisää uskonnon opetuksen ongelmia? Ratkaiseeko raha lopulta katsomusopetuksen mallin? Kuuntele Viikon debatti uusintana Radio Deistä lauantaina 18.4. klo 11 tai vaikka heti Dei Plus -palvelusta.
