Asenteet muuttuvat Tansaniassa: Yhä useampi vammainen lapsi käy nyt koulua

 
 
Luokkahuoneessa etualalla poika pyörätuolissa.

Kaleman peruskoulussa Tansaniassa joka kuudes oppilas on vammainen. Koulu on esimerkki siitä, miten asenteet vammaisia lapsia kohtaan ovat vähitellen muuttumassa myönteisemmiksi.

Kansainvälistä vammaisten päivää vietettiin tällä viikolla muistuttamaan siitä, että jokaisella vammaisella ihmisellä on oikeus arvokkaaseen ja yhdenvertaiseen elämään. Tansaniassa tämä toteutuu kuitenkin yhä puutteellisesti. Yli viidelle miljoonalle vammaiselle kyse ei ole vain kaukaisista tavoitteista, vaan arjen mahdollisuuksista käydä koulua, saada työtä ja päästä terveyspalveluihin – ilman syrjintää.

Tansania on edistynyt vammaisten oikeuksia tukevassa lainsäädännössä, mutta käytännön toteutus on vielä kesken. Moni lapsi ei pääse kouluun, vammaisten työllisyysaste on matala ja apuvälineitä tai palveluja on liian vähän, erityisesti maaseudulla.

Lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö Fida International on tehnyt yhteistyötä tansanialaisen helluntaikirkon kanssa jo parikymmentä vuotta, jotta vammaiset lapset huomioitaisiin paremmin perheissä, kouluissa ja yhteisössä. Kaleman koulu on yksi näkyvimmistä esimerkeistä pitkäjänteisen työn tuloksista.

– Aiemmin vammaiset lapset pääsivät täällä vain harvoin kouluun. Heitä ei aina pidetty kelvollisina tai kykenevinä oppimaan, kertoo Kaleman koulun rehtori Mariam Abdallah Kondo.

Rehtori Mariam Abdallah Kondo on huomannut muutoksen sekä opettajien että perheiden asenteissa. KUVA: Hannu Happonen

Koulu sijaitsee Kasulussassa Luoteis-Tansaniassa, lähellä Kigomaa ja Tanganjika-järveä. Oppilaita Kalemassa on 349, joista 57 on vammaisia – noin 16 prosenttia. Kalema erottuu koulujen joukosta, sillä kaikissa kouluissa ei vammaisia oppilaita ole yhtäkään.

Rehtorin mukaan vammaiset oppilaat ovat luonteva osa kouluyhteisöä.

– Emme voi jättää heitä huomiotta. Heillä on oikeus kuulua joukkoon ja kokea olevansa osa ryhmää. He tarvitsevat rakkautta ja toisten lasten seuraa, hän sanoo.

– Kotona lapset eivät oppisi eivätkä kehittyisi samalla tavalla. Esikoulusta lähtien he oppivat täällä tärkeitä arjen perusasioita: peseytymistä, vaatteiden puhdistamista ja vaikkapa sadeveden keräämistä.

Työ vammaisten lasten puolesta tuo tulosta

Fida tekee yhteistyötä Tansanian vapaan helluntaikirkon (FPCT), valtion sekä opettajien ja vanhempainyhdistysten kanssa, jotta vammaisten lasten oikeudet toteutuisivat käytännössä. 

Kehitysyhteistyön Tunandoto-maaohjelma (”Meillä on unelma”) on lisännyt tietoisuutta yhteisöissä ja edistänyt vammaisten oikeuksien vahvistamista myös lainsäädännön tasolla. Tulokset näkyvät jo selvästi: yhä useampi vammainen lapsi pääsee kouluun.

Monet alakoulut tarjoavat nyt osallistavaa opetusta ja tiloja vammaisille oppilaille. Esimerkiksi Kaleman koulussa on oma luokkansa vammaisille oppilaille, jossa oppilaat saavat tarvitsemansa apuvälineet ja tukihenkilöt tuekseen.

Suuri haaste on kuitenkin se, miten osallistava opetus saataisiin laajenemaan myös peruskoulun jälkeisiin kouluasteisiin, kuten ammatillisiin oppilaitoksiin.

”Lapsenlapseni on Jumalan lahja”

Kigomassa tapaamme myös isoisän, jonka pojan tytär syntyi viime vuonna harvinaisen rusto-hius-hypoplasian kanssa.

– Se mikä ennen tuntui kaukaiselta, tuli yhtäkkiä hyvin lähelle. Ensimmäinen kysymykseni oli miksi. Miksi tämä tapahtui perheessäni? Miksi minun pojantyttäreni syntyi vammaisena? Jouduin pohtimaan Jumalan viisautta ja oikeudenmukaisuutta, isoisä kertoo.

Sairaus vaikuttaa lapsen luuston ja hiusten kehitykseen, ja tulevaisuudessa hän voi kohdata terveyshaasteita. Vanhemmat ottivat uutisen kuitenkin vastaan päättäväisesti ja halusivat tehdä kaikkensa tyttärensä hyvän elämän puolesta.

– Kun keskustelin heidän kanssaan, ymmärsin, että lapsi on heille ennen kaikkea rakas lahja. Miten minä voisin nähdä hänet toisin? Hän on Jumalan ihana lapsi siinä missä muutkin, isoisä sanoo.

Lopuksi hän siteeraa Raamattua: ”Jumala näki kaiken, mitä oli tehnyt, ja se oli erittäin hyvää.”

– Pojantyttäreni on Jumalan lahja meille.

Teksti ja kuvat: Hannu Happonen